Mieleenjuolahduksia

Onkohan parempaan suuntaan menemisen merkki vai lopullisen sekoamisen, että välillä tulee voimakkaita impulsseja riuhtoa itsensä irti vanhasta elämästä ja aloittaa uusi. Tiedän kyllä, ettei uuden elämän aloittaminen ole mahdollista, koska oma itse kulkee aina mukana, mihin menenkin, mutta silti. Uusi nimi, uusi kotikaupunki, uusi työ, uusi vapaa-aika... ja sama vanha perhe, siitä en ole halukas luopumaan. Tosin Esikoinen on nyt 14 eikä ole enää kovin monta vuotta siihen, kun hän muuttaa omilleen, jos kaikki menee hyvin. En elättele valtaisia toiveita, mutta ainakin teoriassa lapseni muuttavat jossain täysi-ikäisyytensä kieppeillä lapsuudenkodistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä.

Pidän hurjan paljon monista tässä elämässäni olevista ihmisistä, paikoista ja jutuista. Kaikenlaista hienoa ja arvokasta on. Sitä paitsi kaikki muuttuu koko ajan, etenkin lasten elämässä. On vain tämä kova halu erkaantua painolasteista ja mieleen juolahtaa houkutteleva teoria, että itsensä juuriminen ja istuttaminen uuteen paikkaan jotenkin auttaisi asiaa. Jonkin tarvitsisi auttaa. Ensi viikolla, sinä kuuluisana ensi maanantaina, alan yrittää päästä terapeutin pakeille. Kaikki ovat heinäkuussa lomalla, mutta voihan käydä hillitön viuhka. Ja ainakin jotain olen sitten tehnyt asialle.

Hain yhtä julkishallinnon työpaikkaakin. Saa nähdä, tuleeko sieltä edes ei-vastausta. Kuulemma eivät välttämättä muista ilmoitella hakeneille. Hakemisen jälkeen tuntui vähän aikaa hyvältä, vähän niin kuin oikealta ihmiseltä.

***
Olen viime aikoina miettinyt semmoista ilmiötä, että kun yksilö tuntee itsensä oikein hyväksi ihmiseksi, hän alkaa kuvitella, ettei voi toimia väärin. Olen joskus saanut itseni kiinni sellaisesta ällöttävyydestä, että olen kuvitellut olevani immuuni tietyntyyppiselle mokaamiselle, virheelliselle ajattelulle. Joskus joudun vastahankaisesti myöntämään, että olen joko a) tehnyt mokan tai b) tehnyt sekä mokan että torjunut kritiikin tai c) torjunut kritiikin surkein perustein, vaikka varsinaista mokaa en ajattelisi tehneeni. Onko se jokin ad hominemin peilikuvamuoto: "Olen niin pätevä asiassa X, etten voi olla väärässä siihen liittyvissä jutuissa." Hah hah. Törmäsin tähän ilmiöön eräällä keskustelupalstalla ja vistottaa, vaikka se en tällä kertaa ollut minä.

***
SP ryhtyy lomailemaan ja lähti tapauksen kunniaksi hankkimaan Stokkan Sörsselistä meille murkinoita. Nyt pääsemme oikein kunnolla myllertämään huushollia ja sitten on mahtavata, kun turhaa tavaraa on lähtenyt kasapäin pois! Jos tarvitset Tampereella ilmaiseksi käytettyjä, mutta toimivia videolaitteita, DVD-soitinta tai digisovitinta, kerro heti! Lähdössä on myös IKEAn futonintapainen vuodesohva (140 cm leveä ja auki leviettynä 2 m pitkä), jonka runko on timmi, mutta vaalea patja pinnaltaan nuhraantunut, kun joku on syönyt suklaata holtittomasti siinä.

***
Typotan varmaan aika paljon, koska en näe kunnolla. Tilanne on pahentunut viimeiset puoli vuotta ja tuntuu aika huolestuttavalta, kun viikon kuluessa on näkö mennyt tosi sumeaksi. Yritän jumpata ja rentouttaa niskaa ja nukkua tarpeeksi. Jälkimmäinen  ei ole onnistunut. Kilpirauhasarvot on katseltu ja aiemmin keväällä tsekattiin sokereita ja semmoisia perusjuttuja, jotka voivat vaikuttaa näköön. Äh ja äh, yhtä sairauskertomusta on nyt tämä bloginriepu.

Sarvia ja hampaita

Kipu vie valtavan määrän huomiota ja psyykkistä energiaa, luultavasti fyysistäkin. Väsyttää, mutta uni ei tule. Ruoka ei ota maittaakseen. Keskittyminen vaatii suuria ponnistuksia. Miten ihmeessä kroonikot selviytyvät jatkuvan kivun värittämästä elämästään? Ilmeisesti parhaansa mukaan päivästä toiseen ja joskus hetkestä toiseen, kuten me depressiivitkin.

Tykönäni on yksi inhottavimmista kokemistani kivuista, ärsähtäneen hammasjuuren jomotus. Saatan puoliksi leikilläni väittää, että synnytän mieluummin kuin kärsin hammassärystä. (99/100-leikilläni, jos Esikoisen tapauksesta puhutaan.) Tänään olisi ollut tavattoman kivat kemut, mutta hammaskipuisena en halua kuin käpertyä peiton alle, sulatella vahvoja särkylääkkeitä ja lukea Christietä tai vastaavaa. Kipuisena en pystyisi sosiaaliseen kanssakäymiseen enkä jaksa olla pystyssäkään. Panacod ei sovi Voxran kanssa (kodeiini menettää ilmeisesti kipua taltuttavan voimansa Voxran takia), joten kotilääkäri joutui hakemaan Arcoxiaa. Se auttoi, aaaaah!

Olin halukas räjäyttämään koko hampaan avaruuteen, mutta lääkäri tuumasi, että olen aivan liian nuori hampaanpoistoon. Parempi pitää oma hammas. Liian nuori! Ison paikan alla oli piilossa kaksi kariespesäkettä hyvin lähellä juurta. Hammas ei tahtonut puutua lainkaan, mutta hammaslääkäri oli siitä enemmän järkyttyneen oloinen kuin minä. Olin lähinnä ihmeissäni, sillä tiedän kyllä yleisen tunteen perusteella, milloin on huolellisesti ja hyvin puudutettu. Nyt oli, mutta hammas ei suostunut asettumaan. Voxrako siihenkin vaikutti?

Ajatuksiini ei näköjään mahdu kovin monia asioita tällä erää. Onneksi tytär kuitenkin järjesti minulle sekä päiväpartyt että iltabileet huoneessaan, joten kaverikemujen menetys ei kirpaise niin paljon. Tosikoisella on pyörivä peilipallo katossa, joten vedimme verhot kiinni ja osoittelimme sitä taskulampulla. Vaivuin miellyttävään autistiseen tilaan katsellessani valoja ja varjoja ja unohdin kivun useaksi hetkeksi. Edellinen vastaava voimakas vaipuminen tapahtui (ilman särkyä) Hämeenkyrössä, kun puksuttelimme m/s Purimolla Pappilanjokea tunnin verran. Sain tuijotella veden liikettä ihastuttavan rauhassa, pitkään. Vaikka lapset olivat mukana!

Aurinko vierailee kahvilassa

Olin varannut ja melkein unohtanut varanneeni omaishoidon lomitusta tälle päivälle. Lainasin rakkaan polkupyöräni tädille (täti on arvostava sana, olen itsekin kuusinkertainen täti), joka ei tunne kovin hyvin paikkoja, mutta lasten ja kartan avulla löytänee Sorsapuistoon ynnä muihin keskeisiin kohteisiin. Menevät luultavasti hampurilaisellekin iltapäivän mittaan. Itsehän lähdin ylivedon kahvilakirjoittajatoverin kanssa kahvilaan kirjoittamaan. Imurin jätin lojumaan olkkarin (tulevaan ruoka- ja työhuoneeseen) lattialle ja nyt istun kahvilassa Koskipuiston reunalla. Mietin ja näperrän työjuttujakin, vaikka teknisesti olen vuosilomalla.

Eilen iltasella kelasimme Esikoisen kanssa jälleen kalenteria. Piirsin tarpeellisia puuttuvia osasia, jotka pojan mielestä ovat tärkeitä. Leirillä tiistaina oli syöty kalakeittoa. Perjantaina mentiin rantasaunaan ja uimaan. Lopuksi poika merkitsi rastilla ne päivät, jotka jo ovat kuluneet. Keskittynyt ilme ja pojasta huokuva rauhallinen keskittyminen toivat valtavan rakkauden ailahduksen rintaan. Tuon nuoren ihmisen hyvinvointi on tärkeä osa omaa hyvinvointiani, vaikka emme symbioosissa olekaan olleet enää kymmeneen vuoteen.

Kotikaupungin yliopisto järjesteli työhuoneita uudelleen ja heivasi meidät muiden yliopistojen tyypit hiiteen. Menetin siksi työhuoneeni toukokuussa ja se tuntui odotettua ikävämmältä. Olo on orvonpuoleinen muutenkin, kun ei ole juuri työyhteisöä. Nautin vapaudesta. Voin tehdä töitä kotona, kahvilassa, missä vain. Kaipaan kuitenkin työkavereita, joiden kanssa voi istua lounaalla, vaihtaa ajatuksia, nauraa, testata teorioitaan, vinkata lähteitä ja niin edelleen. Kirjoitustoveri on eri alan ihminen, mutta auttaa tilannetta paljon!

Joka tapauksessa yksi parhaista ajanvietteistä on istuminen kahvilassa välillä joutilaasti silmäillen ikkunan takana kulkevia kaupunkilaisia. Vierailevana tähtenä tänään on ollut aurinko, joka välillä näyttää naamaansa meille kuolevaisille.

Blogin kirjoittamisessa on useita taka-ajatuksia, joista kuivin on se, että minun on pakko saada takaisin kosketus suomen kielellä kirjoittamiseen, koska kirjoitan kokonaista kirjaa suomeksi. Sitä on paras tehdä tavalla, joka tuntuu mieluisalta, jopa houkuttelevalta. Tärkein on kuitenkin se, että kuntoutuisin ja pääsisin isompaan maailmaan taas depression napanöyhtästä. Ajattelen kyllä, että yksilön introspektiot ovat kiinnostavia ja niistä löytyy peilaamista ja puntaroitavaa muillekin, olipa niissä yhtäläisyyksiä tai eroavaisuuksia omaan ja läheisten elämään. Mutta haluaisin tehdä muutakin spektiota kuin introa, jos ymmärrätte.

Tyhjiössä kirjoittaminen ei oikein toimi, kaipaan yhteisöä ja vuorovaikutusta. Kiitos, kun olette kommentoineet, olen tavattoman onnellinen siitä ja vaikka depis väittää, etten ansaitse sitä, väitän takaisin, ettei tarvitse kaikkea ansaitakaan, ottaa vain vastaan iloisena ja kiitollisena.

Kevennystä

Raivaamme SP:n kanssa taloa. Tänään lähti 32-tuumainen kuvaputkitelevisio elektroniikkajätteen vastaanottopisteeseen. Piakkoin häipyy myös Ikeasta ostettu sohvan-futonintapainen, luultavasti kaatikselle. Videolaitteitakaan ei varmaan kukaan nykypäivänä halua? Olo tuntuu jo hieman kevyemmältä. Taidamme antaa ihanan makuuhuoneemme tyttären käyttöön, kun me tarvitsemme makuuhuoneessa lähinnä vuodetta, tytär puolestaan puuhaa kaikkea muutakin. Tyttären huoneeseen ei mahdukaan muuta kuin se vuode. Siellä on hienot kirahvitapetit, joita voi unettomina öinä tuijotella.

Talossa ja elämässä taitaa olla valtava määrä tarpeetonta painolastia. Osa on sinänsä harmitonta kamaa, mutta määrällään sotkee ja kuormittaa. Osa saattaa olla suorastaan haitallista.  Sanon ajatuksissani hyvästejä joillekin elämänvaiheille, lakkaan haikailemasta sellaisten ihmissuhteiden perään, joita ei ole enää aikoihin ollut olemassakaan - oletettavasti hyvistä syistä. Jahka voimaa tulee enemmän, kurotan niiden ihmisten puoleen, joiden kanssa on kotoisaa.

Olin äsken määrittää, että saa olla oma itsensä, mutta usein tuntuu, etten enää edes tiedä, kuka olen. Esmes en vieläkään ole sisäistänyt omaishoitajaidentiteettiä, vaan se yhä tuntuu todella oudolta ja päälleliimatulta, vaikka itse käytännön homma sujuu täysin luontevasti eikä nikotuta lainkaan. Ei minusta pitänyt koskaan tulla mitään omaishoitajaa, sehän oli kammottavin ajatus, mitä pystyin kuvittelemaan ainakin 25-vuotiaaksi. Että uhraisin elämäni jollekulle toiselle ihmiselle. Okse. En ole tietääkseni uhrannutkaan, vaikka välillä depressio niin painavasti väittää. Voin luopua virheellisistä omaishoitaja-ajatuksistani, vaikka ne niin kauan olivat tykönäni ja hyväksyä asioita, ainakin hissuksiin. Asetan ne vasuun ja lähetän virtaa pitkin maailmalle.

***
Toivottavasti otsikosta ei tullut kenellekään mieleen laihduttaminen. Luettuani Linda Baconin tieteellisestä tutkimuksesta ammentavan kirjan Health at Every Size olen entistä enemmän laihduttamista vastaan. En suosittele sitä enkä harjoita sitä. Ruoka on ruokaa, ei mikään hyvän ja pahan taistelu. Paras ruoka on sitä, joka sopii elämääni ja suuhuni, tuottaa sellaista hyvää, jota todella haluan. Useimmiten kaipaan pitkäkestoista hyvää eikä se onneksi yleensä riitele välittömän tyydytyksen kanssa. Toisinaan haluan syödä liikaa rasvaista, suolaista ja vähäkuituista ruokaa ja sitten syön, olen väsynyt eikä mielessä liikahtele lehtikään. Lääkkeetön sedaatio.

Laihduttaminen useimmiten kurjistuttaa ruokavalion, syö luita ja lihaksia sekä tuottaa lopulta entistä enemmän ylipainoa, koska keho säikkyy nälänhätää ja varastoi entistä himokkaammin vararavintoa antamalla entistä enemmän nälkäsignaaleja, hidastamalla aineenvaihduntaa, vaatimalla enemmän lepoa, paleluttamalla jne. Aniharva ihminen saa pysyvästi alentuneen painon laihduttamisen kautta. Sitä paitsi laihduttaminen tarkoittaa ylenpalttisen huomion investointia syömiseen. Syömiseen! Syömisen pitäisi ravita meitä, jotta voimme tehdä kaikenlaista hauskaa ja hyödyllistä (tai vaikka vallankumouksia) eikä riistää kaikkea liikenevää huomiotamme. Emancipazion!

Kesän ytimessä

Jouduin pitkälle sairauslomalle ja toipuminen tuntuu surkean hitaalta. Haaveilen töistä ja ajattelen salaa väitöskirjaani, jonka haluan tehdä valmiiksi. Toivon, että se vihjaa toipumisen etenemiseen. Käytän lääkkeenä Voxraa, se taitaa auttaa jonkin verran. Haen terapeuttia. Saa paljastaa tamperelaisia hyviä terapeutteja, jotka eivät ole suuntautuneet psykoanalyysiin! (Jos joku vielä lukee tätä lähes kuollutta blogia.)

Lapsilla on toimintakesä. Pysähdyn välillä miettimään ja arvostamaan sitä, miten he ovat kasvaneet ja kehittyneet, tulleet omavoimaisemmiksi. Molemmat tarvitsevat vanhempia vielä paljon, mutta kun aiemmin piti taukoamatta olla valppaana, nyt saisi löysentää pipoa, jos osaisi. Hetkittäin osaan hellittää, mutta vaikea stressi on ollut niin pitkällinen, että se on jämähtänyt kehoon. Kai siitä voi päästä vapaaksi vielä. Tuntuu tavattoman vanhalta. "Elämä menee ohi toipilaana, 45-vuotiaana kaikki on ohi." Tämä tunne kuulunee myös tautiin eikä tautiajatuksiin kannata liikaa luottaa.

Vietimme heti koulujen päätyttyä kaksi viikkoa Kreetalla Hanian lähellä ja ensi kertaa myös minä sain rentoutua aurinkolomalla. Kreetalla on kasvissyöntiin kallistuvaiselle ihmiselle ihastuttavaa syötävää. Nautin hedelmiä, paikallista huippujugurttia, manteleita ja joka päivä ainakin yhden horiatikin. Uin, silmäilin kirjan takaa lasten uimista ja annoin muiden tehdä ruoat (aamiaista lukuunottamatta) ynnä muut arkiset asiat. Esikoiselle ei tule missään kohtaa sellaista rajaa vastaan, että pitäisi lopettaa uiminen, mutta hän tulee tarvittaessa sopuisasti huoltotauolle, koska tietää, että uimista saa jatkaa taas kohta.

***
Välillä mietin, pitäisikö resetoida pää sähkösokkihoidolla, kun se tuottaa mieleen loputtomiin erilaisia noloja muistikuvia. Niitä lävähtelee tajunnan kankaalle yhtenään enkä voi yleensä estää itseäni voihkaisemasta ääneen. Pitikö silloinkin minun toimia niin. Hävettää. Ihan kuin lapsena, jolloin saatoin valvoa illalla unettomana ja vatvoa, mitä kaikkea olin taas mokannut erilaisissa kohtaamistilanteissa. En usko, että mokaan sosiaalisesti sen enempää kuin muutkaan, mutta muiden mokailut eivät haittaa minua, toisin kuin omat. Miksi en muista kaikkia onnistumisia, hyvin rakentuneita kontakteja ja yhdessäoloja? Miksi ne eivät lävähtele tajuntani valkokankaalle kauniina värikuvina iloisen musiikin säestyksellä? Tai edes jotenkin?