Viistolla pinnalla

Studio Ghibli esittää

2011-10-17T13:24:00.001+03:00

Pääsen tänään katsomaan Kätkijöitä, Studio Ghiblin uusinta. Esikoinen alkoi muutama päivä sitten kertoa, että haluaa elokuviin. Hän kertoi sen monta kertaa hyvin selvästi, ilman tulkinnanvaraa. Miksi sitten aloin miettiä, mitä hän elokuviin halutessaan varsinaisesti haluaa? Hän tietää, mitä on käynti elokuvateatterissa ja siitä on kertynyt useita kokemuksia. Kai tämä vain on minulle niin uutta ja siksi nikottelen. Poikani kertoo minulle, mitä haluaa ja minulla on valta toteuttaa se halu. Vuosien ja taas vuosien arvailun ja tulkitsemisen jälkeen tämä on häkellyttävän helppoa.

***

Vietän työpäivää kahvilassa järkkäillen torstaille reissua ja kirjoittaen (blogia... -kin) hyvässä seurassa ja vähän on taas hakusessa, mitä nyt seuraavaksi tekisin. Ainakin olisi yksi abstrakti tehtävänä, jota voisin tarjota kääntämisen ja tulkkauksen julkaisuun. Kaksi esitelmää lähenee. SP ilmaisee liikuttavaa luottamusta esiintymis- ja esitelmöintitaitojani kohtaan, vaikka hän ei (muistaakseni) ole koskaan niitä päässyt livenä todistamaan. Mikäs, esiinnyn niin kauan mieluusti, kun minulla on järkevää sanottavaa ja riittävän kiinnostuneet kuulijat. Joskus tulee hyvin ilahduttavaa palautetta ja useimmiten syntyy hyvää keskustelua.

***

Tapasin äidin eilen ja hän tuntui haurastuneen kauheasti edellisestä tapaamisesta. Kaipa melkein viikko vuodeosastolla tekee omat temppunsa, mutta hän taitaa muutenkin tuntea vanhuuden luissaan. En halua luopua hänestä vielä, mutta minun haluistani ei ole tässä kysymys laisinkaan. Äiti on skarppi ja läsnä, lapset pitävät hänestä, varmaankin juuri siitä läsnäolosta. Toimintamummeja heillä ei ole ollut koskaan, minkäänlaisia isoisiäkään ikinä. Hennonlaiset isovanhempisuhteet siis jo toisessa polvessa, tai en tiedä, onko jo useammassa. Voisin kysyä niin kauan kuin vielä ehdin. Taitaa olla syytä listata niin kauan kuin vielä ehdin -kysymyksiä ja esittää ne pikimmiten. *raastavaa ääntä*

Neiti Marple ratkaisee artikkelin kohtalon

2011-10-12T22:45:00.004+03:00

Käytin maanantaina hyvin ovelaa taktiikkaa. Heräsin aamulla viideltä ja nakuttelin tekstiä kymmeneen asti (mitä nyt välillä hoitelin lapsia kouluihinsa heidän isänsä kanssa). Lähetin tekstin ohjaajille ja kielentarkastajille, painoin tietokoneen kiinni, keitin teetä, laitoin pientä mutusteltavaa (omenaa, porkkanaa, pähkinöitä) ja katsoin sunnuntaisen Marppelin! Ihan jonkin muun ajatteleminen virkisti päätä tehokkaasti, nukkumaan en kumminkaan olisi kyennyt. Illallakin oli vielä vaikeuksia, vaikka unet olivat jääneet vähiin. Kierroksia riitti muillekin jaettavaksi. Mutta teksti lähti ajoissa ja sain kuittauksen heti ystävälliseltä vastaanottajalta.

Tiistaina lähtin päättäväisesti viettämään vapaapäivää kaupungilla lorvaillen lounaan ja kahvittelun merkeissä. Neljän jälkeen tunsin, miten flunssa laskeutui olooni. Klassista sairastua, kun tiukka työrupeama lopahtaa. Onneksi tämä ei vaikuta kauhean pahalta taudilta, kun aloin heti päättäväisesti levätä.

Vieläkin on vähän semmoinen olo, että anoppi on tulossa kylään enkä ole varma, mitä likaisia kalsareita lojuu jossain päin huushollia. Tarkoitan, että lojuuko noloja mokia jossain päin artikkelia. Vaikka sen useampi silmäpari ehti lukaista ennen lähettämistä, kiitos olkoon. Onhan siinä isoja puutteita, esmes en saanut siihen mukaan läheskään niin paljon viittauksia arvostamiini lähteisiin kuin olisin halunnut.

Marple-menetelmää saa vapaasti lainata ja soveltaa! Itselläni mieli lepää näissä Christie-tuotannoissa, kun näyttelijät ovat hyviä, samoin kuvaus, lavastus ja puvustus. Tarinat ovat tuttuja eikä niissä juuri ylläpidetä haitallisia stereotypioita tms. häiritsevää. Henkilögalleriat ovat yleensä niin kiinnostavia, ettei mieli pakene duuniin kesken kaiken (kovin paljon). Vielä kun nämä osa-alueet saadaan synkkaan toistensa kanssa, kyllä kelpaa kirjoittajan levähtää.

Puhumisen voima

2011-10-08T17:57:00.000+03:00

Pidinpäs tunnin esitelmän juketeistani ja se oli yllättävän voimia antavaa, vaikka luulin käyvän päin vastoin. Johtui varmaan kivasta yleisöstä, joka vaikutti kiinnostuneelta. Ehkä osa sai myös uranlaajennusajatuksia.

Nyt olen täällä autiossa norsunluutornissa kirjoittanut siinä määrin, etten saisi käyttää enempiä sanoja muualle kuin introon ja loppuyhteenvetoon. Glup. Ja vähän pitäisi säästää viitteillekin sanoja, kun ne lasketaan mukaan kuuden tonnin maksimiin.

Muistelen, että kirjoittaminen on joskus ollut kivaa eikä tällaista kauheaa pusertamista. Miksi nyt tuntuu niin vaikealta, vaikka aihe on mieluinen ja tiedot varsin mukavasti kasassa? Toki pitäisi ja pitäisi ja pitäisi aina lukea enemmän ja saada parempia viitteitä, mutta tällä kertaa erityisesti punaisen langan vetäminen tekstiin on vaikeaa. Jaahas, siis siksi, nyt sen tajusin. Tällä kertaa on vaikeaa rakentaa johdonmukaisesti etenevää juttua, vaikka usein juuri se on ollut kirjoittajana vahvoja puoliani (mitä ei välttämättä täältä blogista huomaa, kröhöm).

Onko siis niin, että väsyneet aivot eivät oikein tarpeeksi hyvin jaksa jäsentää isoa kokonaisuutta, vaikka pala kerrallaan onnistuu? Nyt kuitenkin uskoisin, että olen saanut jonkinlaisen punaisesta langasta punotun selkäruodon tähän pöppiäiseeni ja toivoa on, että huomenna voin lähettää myös introt sun muut luottolukijoille. Jos herään tarpeeksi aikaisin sunnuntaiaamuna pakertamaan.

Saattaa ehkä jopa melkeinpä olla niin, että lähipäivinä voin ajatella muutakin kuin tätä artikkelia? Olisiko noin? Sydämen liiallinen hakkaaminen sekä rintakehän puserrus saisivat myös loppua, vaikka pelkään, että ne johtuvat tuosta kilpirauhaslääkkeestä. Ikinä ei ole sillä sopivaa tasoa, prskls.

Ylösalaisin ja nurinnarin

2011-10-07T21:37:00.001+03:00

Kannattaa käydä töissä tekemässä töitä. Toissapäivänä en päässyt loggautumaan koneelle lainkaan, koska sen mielestä käyttäjätilini oli haihtunut savuna ilmaan. Sain asian järjestykseen ja seuraavana päivänä naputtelin iloisesti (hehe) menemään, kun painoin vääriä nappuloita. Kuva meni ylösalaisin! Hiiri toimi ylösalaisin! Buuttaus, tuo ystävämme, ei auttanut! Muistelin jotain vastaavaa tapahtuneen ennenkin ja onneksi läppäri oli mukanani, jotta sain etsiä netistä apua. Olisi ollut sairraan noloa vaivata mikrotukea tämmöisellä.

Näitä tapahtuu aina, kun on kova paine saada valmista. Windowsissa Ctrl + Alt + nuoli alaspäin kääntävät kuvan ylösalaisin ja Ctrl + Alt + nuoli ylöspäin saavat sen jälleen ergonomisempaan asentoon. Ei jaksa täti kovin kauan kirjoitella yhdellä kädellä seisten. Piti muuten olla loggautuneena, jotta sai näytön väännetyksi takaisin, sekin tuli testattua.

Seuraavaksi sitten hoksasin, että jopas jopas jopas, minähän puhun lauantaina tutkimukseni aiheesta noin tunnin. Onneksi olen puhunut tästä paljon ja esityksiä on valmiina monenmoisia, joten niistä saa melko nopeasti rakennetuksi ja pöyhityksi juuri tälle yleisölle (toivoakseni) sopivan esityksen. Aihepiiri velloo ja kuohuu päässä valmiiksi, joten innostunutta spontaaniakin porinaa irtoaa. Toivottavasti tulee myös kysymyksiä, niin ei jää vain minun arvailujeni varaan, mistä asioista yleisö on kiinnostunut.

Siihen kuitenkin uppoaa aika monta tuntia kirjoittamiselta. Iik, iik! Sunnuntaina lähetän mahdollisimman ajoissa vielä koko tekstin kultaiselle ihmeihmiselle, joka suostuu lukemaan enkkuani ja korjaamaan sitä. Saatan lykätä meiliä myös ohjaajille, lukevat jos ehtivät. Maanantaina klo 15:een mennessä tulleet palautteet illataan, jos ehditään. Englannissa vuorokausi loppuu meikäläistä aikaa kahdelta ja siinä on viimeinen takaraja. En ajatellut mennä sinne asti, mutta mistä näistä aina tietää.

Kansainvälinen puhevammaisten päivä

2011-10-06T16:10:00.001+03:00

Papunet.net kertoo, että "[k]ansainvälistä puhevammaisten päivää vietetään Helsingin Narinkkatorilla torstaina 06.10.2011 klo 11-18." Vielä siis ehtii käydä ihmettelemässä siellä esim. Tikoteekki-asioita!

Minä vietän joka päivä puhevammaisten päivää omaishoitajana. Mietin sitäkin, voinko kääntämisen ja tulkkauksen tutkijana paneutua aiheeseen jonain päivänä myös ammatillisesti. Aihe on kiehtova ja kiperä ja sen tutkimus kaipaa monenlaisia näkökulmia. Sosiaali-, terveys- ja erityispedapuolella on tehty hyvää työtä, mutta näkisin, että sekä edustamalleni alalle että tuolle aihepiirille olisi myös oikein hyväksi päästä kontaktiin toistensa kanssa.

Olenko kertonut muuten riittävän monta kertaa, kuinka paljon hyötyä kääntäjän ja käyttöohjeiden kirjoittajan opeista ja kokemuksista on ollut autismikuntoutuksessa? Tieto lisää myös terveellistä tuskaa, kun kohtaan äiti-tulkin roolissa eettisiä pulmia. Esimerkiksi sopii ihmetellä, miten paljon Esikoinen miettii, mitä äiti haluaa kuulla verrattuna siihen, mitä hän haluaa sanoa. Ja sitä, muovaanko tulkatessani hänen viestiään vähän vai paljon sen mukaan, minkä ajattelen sopivan tilanteeseen parhaiten. Jep, ennen pitkää pitää saada pojalle puvatulkkausta.

Jos ette jaksa käydä katsomassa tuota ylläolevaa linkkiä, siteeraan tekstin varmuuden vuoksi tähän, kun siinä on tärkeää asiaa hyvin sanottuna:

Suomessa on arviolta 65 000 puhevammaista ihmistä. Puhevammaisuutta ei kuitenkaan tunneta, vaikka se on yksi yleisimmistä vammaisuuden muodoista.

Puhevammaisuus voi liittyä moneen vammaan tai sairauteen, esimerkiksi cp-vammaan, kehitysvammaan tai aivoverenkiertohäiriöihin. Puhevammaisuus voi olla synnynnäistä tai se voi olla seurausta onnettomuudesta.

Suuri osa puhevammaisista ihmisistä jää ilman kommunikointikeinoa ja kommunikoinnin apuvälineitä. Puhevamma nähdään liian usein sairauteen tai vammaan kuuluvaksi ominaisuudeksi, jolle ei voi mitään.

Puhetta korvaavia kommunikointikeinoja on kuitenkin hyvin monenlaisia, ratkaisuja löytyy muun muassa tietotekniikasta. Ihminen voi saada mahdollisuuden vuorovaikutukseen muiden kanssa esimerkiksi kännykkään asennetun kommunikointiohjelman avulla.

Lainaus siis Papunetin ilmoituksesta Mitä sanoisit, jos et voisi puhua?

Vyöryvät tunteet saisivat vaikka sammaloitua välillä

2011-10-04T21:27:00.003+03:00

Lähetin keskeneräistä tekstiä ohjaajille ja nyt tuntuu ihan kamalalta. Olen tällainen luuseri. Tunteet ovat vyöryilleet häiritsevissä määrin eivätkä ne ole olleet mitään hehkeitä tunteita. Hyvin eloisia kylläkin. Olen heilutellut painoja ja käynyt ilta-auringossa kävelyllä kuitenkin, se aina tekee paremman olon. En halua enää tällaista. Haluan miellyttävää, tasaista työskentelyä ja keskittymiskyvyn sekä aivot muutenkin takaisin! Vauhkoilen ja hypin seinille ja kadun, että lähdin koko väitöskirjaurakkaan. Ehkä en aivan täysin tosissani. Mutta kun tunteet myrskyävät, myrskyävät perinpohjaisesti.

Tässä pakerruksessa olisi tarpeeksi kuormitusta, pitääkö tunteiden riehua siihen vielä päälle?

Selviänköhän tästä jotenkin hengissä? Entäs siitä, kun pakerran roikkuvat opinnot kasaan töiden ohella? Miksi olen näin onneton suorituskyvyltäni nykyään. Toimitan kakenlaista, mutta mitään ei synny. Otan takaisin kaikki pahat sanat ja ajatukset, joita olen tällaisista ihmisistä joskus tuottanut. Pitipä elämän heittää ylimielinen kakara tälle puolen aitaa oppimaan nöyryyttä, mutta eikö nyt jo alkaisi piisata, mitä?

(Turha kysymys, kun en ole fatalisti tai taipuvainen uskomaan ylimaallisiin entiteetteihin, joilla olisi kiinnostusta minun pikku persoonaani kohtaan. Jos semmoisia osoittautuisi olevan, en tiedä, millainen katkeruus siitä sitten syntyisi, kun kiusaavat tuolla lailla. Anteeksi sitten, ei ole tarkoitus rienata kenenkään uskoa. Olen saanut havaita toisinaan hyvinkin tervettä ja kaunista uskonnollisuutta, vaikka en itse pysty olemaan osallisena. Onpa se myös monen pienen lapsen perusteologinen kysymys, että mitenkä se Jumala antaa kaikenlaista pahaa tapahtua ja jokaisen häneen uskovan pitänee siihen jollain tavalla vastata. Joskus muuten haaveilen, että olisi semmoinen iso jumalainen hahmo, jonka harteille kasaisin kaikki huoleni ja itse killuisin vapaana välillä, vaikka hetkenkin. Mutta ei oikein voi irrottaa yhtä asiaa kokonaisesta isosta maailmankatsomuksesta ja leikkiä sillä, ainakaan niin, että homma toimisi. Vai voiko? En oikeastaan tiedä. Ja nyt lopetan tämän sulkulausekkeen.)

Bloggauksen tekijänoikeuksista vapaa kuva, jonka tarkoitus on näyttää tunteille mallia, on Wikipedian Sammalet-artikkelista.

Stressinhoito ei saisi stressata

2011-10-03T23:15:00.001+03:00

Sitkeän stressitaudin hoito on varsinaista tasapainottelua. Kun ajattelen, mitä kaikkea kannattaisi jättää pois tai vähentää, ettei piiskaisi tätä ylistressaantunutta hevosta yhä onnettomampaan kuntoon, tulee ankeus ja hyperventilaatio. En halua luopua kahvista, en moniajosta (tietsa, telkkari ja lehti yhtä aikaa auki), en raisusta liikunnasta, en mahdottomista haaveista, en yökukkumisesta. On näköjään myös vaikeaa luopua kamaliin deadline-paineisiin johtavista ratkaisuista. Vauhdikkaista hiilareista sentään pystyn enimmäkseen kieltäytymään, alkoholista joka toinen päivä. (Vaikka sitä ottaa vain vähän, se haittaa yöunia, joiden puutteellisuus puolestaan pahentaa stressioireilua ja näin.)

Facebookista sentään luovuin (väliaikaisesti). Olikohan taka-ajatuksena, että saisin sen, mistä luovun? Esim. oppisin rajaamaan sen käytön tarkoin? En tiedä, ei ole vielä kiirettä takaisin. Jostain syystä en myöskään halaja iltarientoihin, vaikka niissä on mukavaa. Haluan vain olla kotona ja yrittää saada tätä kekkeleen artikkelia kasaan. Sain ihanan, kultaisen ja suloisen ihmisen lupautumaan myös oikolukemaan sitä ja mietin, mitä on tapana antaa vastalahjaksi. Käykö jokin mukava punaviinipullo, vai olisiko sen kylkeen herkkukori poikaa? Kertokaa, kutka tiedätte! Haluan antaa jonkin vastalahjan.

No, toteutan stressinhoitosuunnitelmaa vähän kerrallaan, kaikessa rauhassa. Kahvinkittausta voi vähentää, liikuntaa tehdä iloisesti, nukkua edes aika ajoin kunnolla, alkoholissa määritellä kohtuullisuutta koko ajan stressiystävällisemmin. Teen asioita vartin kerrallaan ja kiitän siitä itseäni sen sijaan, että tuijotan koko ajan sitä lohdutonta työmäärää, joka vielä odottaa (ja halvaannun vallan). Ja sitä rataa. Loppuelämä on aikaa harjoitella ja kannattaa siinä mielessä saada treeni hyvin käyntiin, että sitä loppuelämää riittäisi. Olen saanut hyvin alleviivaavia fiiliksiä oman elämän rajallisuudesta viime aikoina. Ei nyt tarttisi niin toitottaa.

Nyt käyn nukkumaan sen mietteen kanssa, miten määrittelisin näpäkästi etiikan artikkeliini.

Sunnuntain päivitys puhuu tietokonetta ja väitöskirjaa

2011-10-02T22:11:00.000+03:00

Vähänkö on cool tuo Audacity. Harmittaa vain, etten ole tsekkaillut sitä aiemmin ja nyt en osaa käyttää sitä erityisen loistavasti, kun kelailen aineistoani ees-taas. Yhdessä vaiheessa muuten litteroin aineistoani Transanan avulla. Sitten painoin väärää nappia ja koko tietokantani meni piloille. En löytänyt mistään tietoa, miten sen palauttaisi. Koneen uumenista löytyi tiedosto, jossa olivat kaikki litteraattini yhtänä sössöisenä pötkönä. En sen jälkeen halunnut enää käyttää Transanaa. Sillä tavalla olen outo. Pari osaa perkasin etsi-korvaalla, eli otin sössöt pois. Kirosana. Ei ole hirveästi huvittanut litteroidakaan. Olisi pitänyt eksportoida (mitä se on suomeksi) ne rtf-tiedostot sieltä ennen sössiintymistä, mutta en arvannut, että tämmöistä edes voi tapahtua.

Kivoin olisi pedaalisysteemi. Jalalla painaen saisi äänitiedoston paussille kirjoittamisen ajaksi eikä tarvitsisi hyppiä ikkunasta toiseen näppejä käytellen. Ei taida olla enää meidän laitoksellamme semmoista.

Äiti, miten te oikein koitte riittävän tiuhaan perinpohjaista turhautumista ennen tietokoneita?

Olisi varmaan epistä alkaa kirjoittaa hulluna monografiaa (artikkelin deadlinen päihittämisen jälkeen) keskustelematta ensin ohjaajien kanssa? Jos alkaisi kirjoittaa hulluna johdantoa artikkeliväitöskirjaan ja hups oho siitä tulisi vahingossa kokonainen monografia? Hallittua tämä minun työskentelyni ja viimeisen päälle suunnitelmien mukaista, kuten aina. Mikä siinä monografiassa nyt niin houkuttaa, jos ei lasketa yhtenäisen kokonaisuuden viehätysvoimaa ja sitä, ettei tarvitsisi välittää artikkeleiden vanhenemisesta. Ja onpa monografia perinteisempi sekä hyväksytympi alallani kuin "nippu".

***
Aargh apua on vielä aivan kamalasti hommaa tässä artikkelissa ja tulen kohta huluxi. Keskittymiskyky on välillä aivan täysin päreinä enkä tiedä, mitä ihmettä silloin tekisin, kun en ole tottunut tämmöiseen. Aion päästä selville vesille kuitenkin.

Fiktio-fiktio ja muita lauantaimakkaroita

2011-10-01T19:33:00.000+03:00

Kävin Amazonian tuotemetsissä ostoksilla enkä ostanut ainoatakaan kirjaa. Outoa. Kaksi Rushin levyä kumminkin ja uuden Sherlockin Blue-reiskana peräti (ei ollut kovin kallis näistä mikään) sekä nipistelevän rasvaprosenttimittausvehkeen (jonka oikein käytettynä pitäisi olla varsin luotettava). Haluan seurata, miten kuntoilu tuottaa tuloksia. Vaaka on surkea mittari sille edistykselle, jota haluan. Painonpudotus tarkoittaa rasvasta erkaantumisen ohella luusta ja lihaksesta luopumista (mitä ei tässä iässä voi suositella kenellekään), joten en todellakaan pudota painoa, vaan rakennan lihasta ja kuntoa. Saattaa olla motivaatiolle hyödyksi nörtteillä jonkin verran voimailun ohella ja raapustaa tilastoa muutoksista. Mutta en aio missään tapauksessa stressata asialla. Stressi on kai pääsyyllinen siihen, että terveyteni on tässä jamassa, joten sen käsittely on prioriteeteissa kärjessä.

***
Sherlockin ostin, kun katsoin narulta (eli digiloodasta) uudelleen osan piloille menneestä Sherlock-tallennuksesta (tytär oli kaverillaan kylässä, joten sain katsoa televisiosta keskellä päivää, mitä halusin - poika on jo ohittanut ohjelman ikärajan) ja tunsin pakahduttavia juttuja. Isot, ystävällismieliset eläimet kävelivät suurilla tassuillaan sydämeni päällä. Hassua, miten tuo sarja onnistuu sohimaan minua joihinkin harvinaisiin hermoihin. Mietin taas, miten jotkut hahmot ovat samastuttavia ja jotkut ihastuttavia. Sherlockiin mahtuu yksi kutakin ja arvatenkin autistisempi on samastuttavampi, mikä ei ehkä ole täysin sivulliselle avautuva asia, kun katsoo, mihin elämä on minut kuljettanut. Sherlockissa oli mukavaa uudenlaisen kerronnan tuominen perinteiseen mukaan (ei päälle liimaten - minusta). ICT-tyyppisiä asioita näkyy ruudussa näytellyn, lavastetun, leikatun jne. kuvauksen ohella, ja tällainen lähemmäs 20 vuotta nörtännyt ihminen tuntee kotoisuutta ja iloa, minua puhutellaan.
Uusi Watson kirjoittaa blogia, mutta en saanut sitä avautumaan.

Oli hupaisaa seurata FB-keskusteluissa, miten eri tavoin ihmiset suhtautuivat "pyhään" Sherlockiin. Jonkun mielestä vain Jeremy Brett voi olla oikea Holmes ja niin edelleen. Alkuperäisyysargumentti on mielestäni toimiva vain Arthur Conan Doylen tekstin kohdalla, kaikki muut ovat tulkintoja. Pidän muuten myös Brettistä maneereineen päivineen. Holmes on fantasiaa ja mielikuvitus on saatava päästää hieman pelmuamaan hänen tarinoitaan tulkittaessa. Nykyaikaiseen Lontooseen tuominen oli loistava veto. Ainakin minusta, joka olin siellä parikymmentä vuotta sitten. Pelkästään London Eye on muuttanut kaupungin ulkomuotoa hätkähdyttävästi.

Keskusteluissa ihmiset haluavat esittää universaaleja perusteluita sille, etteivät pidä uudesta Sherlockista. Siis sellaisia, että uusi tulkinta on jotenkin kategorisesti huono eikä siitä siis pidä kenenkään arvostelukykyisen ihmisen pitämän. Mutta näitähän aina on, joiden mielestä vain se, mistä minä-minä pidän ja mitä minä-minä valitsen, on kenen tahansa kannalta ainoata parasta. Aina elämäntapavalinnoista tv-viihteeseen. Jos sallisin itselleni kyökkipsykologisoinnin (ja minähän toisinaan sallin), epäilisin, että tällaisen käytöksen taustalla on epävarmuutta omista pitämisistä ja valinnoista ja ne täytyy siksi väkisin perustella ylivertaisiksi.

***
Äiti hoki minulle (meille?) pienenä, että sitten me lapset kirjoitamme elämänkertoja ja paljastamme kaikki kauheudet. En oikein vieläkään tiedä, mitä siitä ajattelisi, oliko se jotain totta toinen puoli -vitsailua vai mitä ihmettä. Etukäteissensuuria?

Pelästyin, kun seurasin jotain linkkiä blogini syöveriin ja sieltä tuli esiin vanhoja kurjia juttuja (Esikoinen oli repinyt takkinsa niin sisä- kuin ulkopuolelta), jotka olivat pyyhkiytyneet mielestäni täydellisesti. Muutenkin yhtäkkiä saattaa pomppia jotain vanhoja ikäviä asioita silmille, joista ei tunnu olevan mitään muistijälkeä. Pääni toimii näinä stressivuosina sillä pelottavalla tavalla, että se tahtoo pyyhkiä ikäviä asioita pois. Mutta siis, mitähän niihin elämäkertoihinsa sitten kirjoittaisi, jos muisti ei tuo tajunnan pinnalle asti mitään kauheuksia, vaan leikkii, ettei niitä ole koskaan ollutkaan? Onhan minulla kaikenlaisia päiväkirjamerkintöjä epämääräisissä paperikerrostumissa jossain, mutta hulluko niitä jaksaa kaivella. Ehkä SP on heittänyt homeisimmat jo menemään.

Haaveilen varovasti fiktiivisten asioiden kirjoittamisesta, kun tuntuu, että pintaan pyrkiviä teemoja on. Näinköhän osaisin? Pelkään (sitäkin), että kirjoitukseni ajautuu samalla tavalla kuin lapsena, kun jostain syystä aina vääjäämättä kirjoitin tarinoihini sellaisia käänteitä, joista tuli ikävä olo kirjoja lukiessa enkä sellaisia, joista tuli hyvä olo. Himputti. On täysin fiktiivistä tämä fiktio-ajattelu, samoin kuin ne käänteet, joita fiktiivinen fiktio saisi. Onneksi on paljon hyviä kirjailijoita, joiden tuotannosta nauttia. Louise Penny on tämän vuoden ehdoton suosikkini.

Why are you so edgy, kid?

2011-09-30T23:30:00.000+03:00

Olen ilahtunut saamistani kommenteista. Vilkutus teille ja kaikenlaista hyvää!

Olen myös mukavasti ihastunut fiktiiviseen etsivä Goreniin ja luulin, ettei häntä enää näkyisi Kovan lain kallonkutistusversossa (en äkkiseltään keksinyt, mikä spinoff olisi suomeksi). Vaan nyt näkyy! Pidän erityisesti hänen äänestään ja hänen roolihahmonsa assimaisista piirteistä. Hahmo on mieluinen, mutta itse näyttelijästä tulee loitontavia vibraatioita. Onneksi ei tarvitse hengata kuuluisien näyttelijöiden parissa, vaan voi nauttia heidän roolityöstään ilman minkäänlaisia miinuspuolia.

(En minä sillä, että näyttelijät tai muut julkisuuden ihmiset olisivat jotenkin epiksiä noin yleensä tai D'Onofrio erikseen. Mistäs sitä voisin tietää? Hyvin harvoin tunnen halua tutustua fanittamiini taitelijoihin. Tunnen toisaalta oikein mieluisia taiteilijoita, joiden kaveruutta en vaihtaisi mihinkään. Kerran muuten fanitin livenä Tommi Liimattaa, kun hän vetäisi eräillä syntymäpäivillä mainion juketin ja heti alkoi nolottaa minnuu. Vaikka vaikutti siltä, että hänen mielestään oli ihan mukavaa kuulla palautettani. Ja minulla on se periaate, että kannattaa kertoa suoraan, jos pitää jonkun ihmisen työstä.)

Lokakuu alkaa aivan kohta ja pojalla on jo lokakuun kalenteri seinällään. Tästä on juteltukin, kuun vaihtuminen on aina tapaus. Keskustelemme yhtenään myös siitä, että heinäkuussa kävimme Latviassa ja syyskuussa Turkissa. Tuntuu eriskummalliselta ja ylelliseltä, että tosiaan teimme kaksi perhereissua tänä vuonna, mutta vielä ihmeellisempää on se, että juttelemme asiasta näin monisanaisesti! Olen tehnyt myös työmatkoja maan rajojen ulkopuolelle ja kävi semmoinen mielenkiintoinen tuuri, että puoliso lähti heti omieni perään työmatkoille myös. Kertaalleen oli pieni paniikki siitä, miten saadaan lastenhoito järjestymään, jos lennot eivät natsaa minuutilleen. Onneksi pojan kummitäti ilmoittautui päivystysvuorolaiseksi. Joskus tuntuu hirveän raskaalta, että on näin olematon turvaverkko, mutta toisaalta esmes tämä mainittu kummitäti on aivan huippu olemassa.

Olen päätymässä siihen, että pojalle ei pidä kertoa liian aikaisin lähestyvästä matkasta tai alkaa jännittää. Kuukausi voisi olla sopiva aika. Olin jo päättänyt asian, mutta heti lipsautin tiedon marraskuun alun leiriviikonlopusta. Onneksi se näyttäisi olevan hanskassa.

Kollaa kestään Syksy etsii mua soi päässä, joten linkitän rakkaan originaalin. Olisin linkittänyt vanhan liveversion, jossa voi katsella Howard Devotoa, mutta se katkaisee kitarasoolon hermojeni mielestä liian raakaan tapaan. Eiköhän Real Lifen kannessakin (kuvassa) ole jonkinlainen Devoto. Real Life on luultavasti yksi eniten pyörittämistäni vinyyleistä

Pinnan hoito-ohje ei löydy täältä

2011-09-29T22:45:00.000+03:00

Voi olla someparanoiaa, mutta tuntuu kuin minua olisi hieman arvosteltu siitä, että kerron lapsistani blogissa. Olenko ylittänyt rajoja? Olen kokenut, että kertomani asiat ovat niin tavallisia lasteni viitekehykselle, ettei niissä olisi liiallista henkilökohtaisuutta. Olen yrittänyt olla tarkka. Kullakin on tietysti omat käsityksensä rajoista ja minulla rajat saattavat kulkea eri kohdassa kuin jollakulla muulla. En koskaan kerro blogissa esim. lapsen minulle salaisuutena kertomia asioita ja muutenkin yritän käyttää tervettä järkeä rajanvedossa.

***
Minuun littymättä Sydän paikaltaan -blogi varoittelee vammaisten ihmisten läheisiä. Jos joutuu vastakkain viranomaisten kanssa, bloggausta saatetaan käyttää sinua vastaan ja syyttää vammaisen läheisen yksityisyyden suojan rikkomisesta. Yksityisyyteen vedoten on myös pimitetty väärinkäytöksiä, joten se ei vammaisten ihmisten tapauksessa ole yksiselitteisen hieno homma. Ajatellaan vaikkapa vaikeasti kommunikaatiovammaista, jonka edunvalvonta siirretään läheisiltä viranomaisille. Tämmöiseen voi tietysti olla joskus hyvätkin syyt, mutta se voi myös olla konsti sulkea ikävien, oikeuksia penäävien läheisten suu. Yksityisyyden suojaan vedoten läheisille ei luovuteta tietoja eikä vammainen ihminen itse ehkä pysty niitä kertomaan.

Pelottava paikka, tämä maailma. Linkkaamassani blogissa piirtyy erään kunnan toimijoiden loputon matalamielisyys.

***

Tänään hermostuin Tosikoiselle keskivahvasti sekä aamulla että illalla. Pinnani°) tarvitsee hoitoa, koska se napsahtelee liian herkästi. Toki koululaiselta sopii odottaa pukemista ja hampaidenpesua ilman loputonta länkytystä ja jeesausta, mutta mitä siitä vitkutuksesta hermostumaan? Menee vaan maha sekaisin ja tulee paha mieli. Eikä se edistä asioita. Joudun kasvattamaan itseäni tässä asiassa, kun suuren väsymyksen aikana omat hermostusrajani ovat liikahdelleet tympeään suuntaan. Kuitenkaan räyhääminen tai riehuminen eivät auta myöskään väsymykseen mitenkään.

°) "pyörän säteen suuntainen ohut puola, kuten polkupyörän renkaissa", kertoo Wiktionary.

***
Poistin keittiöstä banaanikärpästen ruokintapaikat, joten pirskatin otukset riehuvat olkkarissa asti päättömästi. Jos mielii nauttia punaviinia ilman ylimääräisiä möykkyjä, lasi on syytä peittää. Tänään menee kylläkin prodepitoisia marjamuffineita ja rooibosta. Olen varsinainen kodinhengetär, kun kirjoitan deadlinepaineessa. Olen pessyt pyykit ja astiat, tehnyt ruokaa ja leiponut. Järkkäillyt vähän huusholliakin ja miettinyt varovaisesti, että tarvitsen aika perusteellista raivausta aika monessa kohtaa täällä, mutta nyt ei siihen ole paukkuja. Tai no, voihan tehdä vaikka kuuluisalla vartti kerrallaan -periaatteella. Sillä voi tehdä melkein mitä vain, paitsi lastenkasvatusta.

***
HS kertoi tänään, että kotkalaisessa kehitysvammaisten asuntolassa on yli kymmenen vuoden ajan kadonnut (uutisoinnista päätelleen ihan itsestään) rahaa asukkaiden lukituista huoneista. Pitäisi ehkä olla iloinen, että asia on vihdoin paljastunut?

***
Artiikkelini nytkähti selvästi eteenpäin tänään (luultavasti sannikan ja See-Annan ansiosta - saiskos tuota lisää toivotuksia?) ja olen iloinen, vaikka hommaa on edelleen riittämiin. Viikonlopun aherran, maanantaina lähetän tekeleen pikakierrokselle ja loppuviikosta teen korjaukset. 8.10. lauantaina käyn esitelmöimässä, sunnuntaina vielä viilailen ja seuraavana maanantaina lähetän "valmiin" artikkelin tyrkylle ja toivon parasta. Toivottavasti ekan artikkelin kohtalosta saa vihdoin pian uutisia... Lokakuun alussa lupasivat kertoa, onko sen kohtalo joo vaiko ei.

Olen salaa alkanut haaveilla monografian kirjoittamisesta. Voi hyvä tavaton. Kaikkien näiden vuosien jälkeen! Mutta mutta mutta kun olen saanut uutta tietoa ja tiedän, mitä kysyisin nyt, jos haastattelisin ja millaista videoaineistoa haluaisin vielä vähän kerätä ja mistä sanoa hirmu relevantteja juttuja. Shh, älkää kertoko proffalle, että ajatukseni laukkaavat tällaisia ratoja.

Salainen yöpäivitys

2011-09-28T23:32:00.001+03:00

Oikeasti olen jo nukkumassa, kuten kunnon vastuuta kantavan äidin tulee. Haamuni lojuu vielä sohvalla Conania silmäillen ja nauttii rooibosta sekä tilkan punaviiniä. Niin kuin jompikumpi ei riittäisi. Yksin en viitsi siemaista kuin sen terveellisen 12 cl, vaikka olisin ahertanut kotitöissä pää punaisena ja hyysännyt mukuloita.

Huomenna ehkä tapahtuu jotain kamalaa, koska eilinen ja toissapäiväinen sujuivat hyvin. Lapset hyppivät seinille huutaen ÄYÄYÄYÄYÄYYYY, rikkovat kananmunat keittiön lattialle ja valvovat kymmeneen. Jos valmistaudun tähän, saatan yllättyä iloisesti, kun joudun vain vänkäämään kotiläksyistä ja hampaidenpesusta.

Olen todella hermostunut artikkelistani, sillä siitä puuttuu vielä suunnattomia lohmoja. En sano siitä enempää, ettei hermostus kertaannu. Josko saisin huomenna täytetyksi vaikka yhden puuttuvan lohmon. Mahassa kiehuu hapan liemi yli äyräittsensä, jos ajattelen sitä liikaa. Pitää ajatella vain pala kerrallaan. Ja mahdollisesti nauttia happosalpaajia.

Harrastuksia, kekkele

2011-09-27T23:37:00.000+03:00

Joskus nuorena ja idealistisena (pari vuotta sitten) olin aivan sitä mieltä, että lapset eivät tarvitse kasoittain harrastuksia, joissa sitten juostaisiin kieli vyön alla ja uhrattaisiin vanhempien koko elämä siihen niin eikä kenelläkään olisi kivaa enää koskaan. Tiistaisin poika käy musiikkiopetuksessa ja tytär uimakoulussa. Kaksinhuoltajille tämä ei ole temppu eikä mitään, mutta toisen huoltajan työmatkan aikana tarvitaan omaishoidon palvelusetelihoitajaa ja matkapalvelutaksia, että saa hommat hoitumaan ja silti nukkumaanmeno viivästyi melkein tunnin normaalista. Uimakoulu on kimurantti, koska en enää kehtaa laittaa koulutyttöä miesten puolelle eikä teinipoika ole enää aikoihin voinut tulla naisten puolelle.

Maanantaisin poika käy uimakoulussa ja perjantaisin tytär sirkuskoulussa. Semmoista se on. Ilmeisesti kivaa. Tällä viikolla mietin sitä, kun sirkuskoulu loppuu samaan aikaan, kun pojan pitäisi tulla koulusta kotiin eikä hän voi kotiutua yksin. Aivoni klonksuttavat tyhjää ja saatan ohittaa koko sirkuksen ja järjestää jotain korvaavaa kotona. Omaishoitajallahan on elo yhtä nuorallakävelyä, jonglöörausta ja pelleilyä, perusakrobatiasta nyt puhumattakaan.

Tytär on muuten alkanut arkailla ja valitella yllättävissä tilanteissa ja minun on hankalaa tottua siihen. Aiemmin hän oli suorastaan rämäpäinen ja innokas tekemään kaikenlaista reipasta. Nyt vahvahkon marmatuksen jälkeen hän suostui kävelemään kotiin uimahallilta (bussejakaan ei kulkenut) ja yllätyksekseni hän käveli erittäin vauhdikkaasti. Yllytin häntä vielä tarjoamalla parissa etapissa voimasuklaata, 85-prosenttista Mascaota. Toimi! Elämänmuutos koululaisuuden alkaessa ei ole ihan pieni ja koulun alusta on vain hiukan yli kuukausi. Ihmekö, jos tulee jotain pientä kremppaa tytölle.

Saatan jonain päivänä kirjoittaa jotain yleisempääkin, mutta nyt on jostain syystä ihan pakko kirjoittaa näitä omia pieniä ensin.

Ja, genau

2011-09-26T23:20:00.001+03:00

Iltapala on päivän kohokohtia, kun lapset ovat nukkumassa. Oikein mainio yhdistelmä on pieni brie-pala, kaksi parapähkinää ja viikuna. Juomaksi teetä tai punaviiniä ja vettä. Nautitaan hitaasti kaikessa rauhassa vaikkapa nuorta Matulaa katsellen. Mietitään huvikseen, pitäisikö leikkauttaa Matula-kampaus itselleen. Opiskellaan saksalaisten dekkarien kielenkäyttöä, vaikka ei osata lainkaan saksaa.

Tytär on viime aikoina kiihdyttänyt itseään viikottain nollasta sataan. Tänään kai teimme jotain toisin, sillä lupaavan kiihdyttelyn jälkeen hän tyytyi hetken kiukutteluun ja sitten talttui. Nuorisomme ei ole enää lainkaan kestävää! Jokainen osallinen oli selvästi tyytyväinen tähän puolimatkassa lopahtaneeseen versioon. Isälleen lapsi huusi kiukuissaan, että hänen pitää mennä pois, hän on tyhmä ja vaatimuksiin yhtä vähän suostuvaiselle äidilleen kertoi, että isä on paljon kivempi kuin äiti, hän haluaa isän paikalle. Isä sitten luki iltasadun, kuten alkujaan oli sovittu ja sen jälkeen äiti oli tervetullut antamaan pienet iltahalaukset, kuten myös oli sovittu. Kun ei viitsi kiukutella sitä vastaan, että asiat menevät mutkan kautta, on paljon helpompi pysyä ystävällisen jämäkkänä eikä kiukkuisen jämäkkänä. Siinä on tilanteen ratkeamisvauhdin ja lopputuloksen tyydyttävyyden kannalta ratkaiseva ero.

Yritän painaa tätä selkäruotooni huomenna alkavaa reissuleskeyttä varten. Huomiselle on omaishoidon palveluseteleillä maksettava hoitaja, että voin viedä tyttären uimakouluun ja harmittaa, että keskiviikolle ei ole hoitajaa, vaikka haluaisin mennä tapaamaan Pörröä kaupungille omaksi huvikseni, kun hän kerrankin olisi saatavilla. Minkäs teet.

Sumea maailma

2011-09-26T09:58:00.000+03:00

Viime viikosta lähtien maailma on ollut sumeampi, ilman metaforia. Lääkäriinhän ei ihminen voi mennä, eihän? Paitsi nyt, kun ihminen ei edes silmälasit päässä saa oikein selvää teksteistä, vaan joutuu arvailemaan kiusallisen paljon. Viikko on aika lyhyt aika ratkaisevaan ikänäön huononemiseen, vai mitä? Eräillä deadline sen kuin lähenee eikä luku- ja kirjoitustaidosta olisi oikein varaa tinkiä. Nyt olisi varmaan syytä panikoida ja hyppiä seinille? Lääkärin jo varasin. Josko kirjoitan mahdollisimman paljon, sillä osaan naputella sokkona kymmensormin. Saisikohan Tiimari-laseista ensiapua?

Meinaa vähän naurattaa, kun ei jaksa hermoillakaan. On tämä kans 1 elämä. Lasten kanssa oli hirmuisen mukava aamu ja olemme kääntäneet kelkkaamme, SP ja minä, tyttäreen suhtautumisessamme. Mukavia jutteluita, kannustamista ja hyvien asioiden bongailua pitää toimivassa hommelissa olla enemmän kuin komentamista, negatiivista palautetta, kieltämistä jne. Ja se on aina mahdollista järjestää, vaikka toinen olisi kuinka toilailualtis hyvänsä. Väitän jopa, että aina mukulan kanssa löytyy enemmän positiivista tai neutraalia juteltavaa kuin negatiivista, jos vain asentaa oman päänsä siihen asentoon. Eikä tämä suhtautuminen edellytä ensimmäisenkään ikävän toasiasian kieltämistä eikä mattojen alle tarvitse lakaista murustakaan.

Pojan paluu

2011-09-25T22:48:00.001+03:00

Haimme leppoisen oloisen Esikoisen viikonloppuleiriltä ja ihastelimme samalla maisemat. Kotona poika pyyhälsi kaikki perusrutiininsa läpi vauhdikkaana. Hän pääsi myös isänsä kanssa asioille eli viemään kierrätyspahveja ja ostamaan kaupasta ruokaa. Rauhoituttuaan tarpeeksi hän kävi kainalooni juttelemaan minulle. Okakuussa hän haluaa uudelleen leirille! Onko huippua vai huippua? Lapseni maailma tuntuu olevan laajentumaan päin ja se tekee minut hyvin onnelliseksi, vaikka en erityisemmin halua pitää häntä pois kotoa. Hänen aikuisuuteensa on vielä monta vuotta, mutta omaan kotiin muuttamisen edellyttämään kypsyyteen tarvitaan monta kehitysaskelta. (Omaan kotiinsa hän kumminkin vielä jonain päivänä muuttaa, kunhan on sellainen, jossa saa riittävästi tukea viettääkseen omanlaistaan elämää eikä kaikkia perusasioita tehdä eteen.)

Olimme sitten eilen Tosikoisen kanssa uimassa Rauhaniemen kansankylpylän 13-asteisissa aalloissa. Sinne pitää päästä uudelleen, koska se tekee sekä minusta että tyttärestä säyseän ja rauhaisan. Lapsi nukahti tuosta vain ja itseni oli pakko vetäistä tirsat, että jaksoin lähteä tapaamaan Vamppua kaupungille. Hyvä että lähdin! Peräti viikon välein on ollut mukavat illanistujaiset lauantaina hyvien ihmisten kanssa, olen onnekas.

Tänään aivan itselleni yllättäen tein sukelluksen erääseen kaukaisen menneisyyden pahaan asiaan, puhuin siitä eräille ihmisille ja nyt sydänalaa painaa tumma satuttava hiostava alasin. Sulattelen sitä teellä ja yritän siirtää äly- ja tunneponnistukset työhön, sillä deadlineen on enää viisitoista päivää. En ole hahmottanut, miten kova olen salaamaan asioita. Minustahan saa hyvinkin avoimen kuvan.

Alkavalla viikolla vastaan yksin kotihärdellistä tiistaista lauantaihin, kun SP on työmatkalla. En ole aivan innoissani tästä asiasta, mutta hengittelen ja otan hetken kerrallaan, siten se sujuu. Teen isoja annoksia ruokaa, niin että riittää toiselle aterialle ja varaan lisäpinnaa aamuihin, ettei tarvitse kenenkään olla pahalla mielellä. Pinnani on ollut tolkuttoman lyhyt viime viikkoina. Ehkä kilpirauhashormonia on liikaa? Inhoan sitä raivoavaa ja valittavaa ääntäkin, joka sisältäni tulee, yök en halua sitä. En usko, että lapsetkaan erityisemmin jäävät kaipaamaan, jos pääsen rakentavampiin moodeihin takaisin.

Kaksin kotona

2011-09-24T13:54:00.002+03:00

Esikoinen lähti eilen omasta tahdostaan kehitysvammaisten viikonloppuleirille. Toissakesänä hän osallistui viikon mittaiselle leirille eikä sen jälkeen tahtonut enää mennä viettämään viikonloppuja paikkaan lainkaan. Emme saaneet selville, miksi. (Ohjaajat sanovat aina, että kaikki on mennyt hyvin. Hmm.) Viime kesänä hän alkoi yllättäen puhua onkimisesta leiripaikassa ja kertoi haluavansa sinne. Minua jännittää, miten nyt menee, mutta puhumisen lisääntyminen luultavasti auttaa selvittämään poikaa häirinneet asiat ja kenties estämään niistä osan.

Oi, ihana kommunikaatiotaito, miten rakastankaan sinua usein. Myös halu kommunikoida on äärimmäisen kova sana. Esikoinen puhuu nykyään aika paljon, vaikka ajoittain hyvin epäselvästi ja häneltä puuttuu vielä useita äänteitä. Hän myös harjoittelee ahkerasti puhumista, jäljittelee ja toistelee sanoja. Tavaamme sanoja yhä sormiaakkosin, koska ne selventävät äänteitä ja auttavat hahmottamaan sanaa. Puheterapeutin kanssa poika on erittäin motivoitunut työskentelemään ja raataa mukisematta koko terapia-ajan, vaikka puhuminen on hänelle luultavasti kaikkein vaikeinta. Jo nyt hän on saanut nauttia niin paljon kohentuneen puhumisen mukanaan tuomista hyvistä asioista, etten usko motivaation ihan heti hupenevan.

Kun lisäksi tytär meni koulukaverinsa luo yökylään eilen, jouduimme yllättäen SP:n kanssa olemaan ihan kaksin kotona! Menimme Makuuniin, vuokrasimme Sofia Coppolan Somewheren (hieman randomisti, mutta ihan hyvä valinta, rytmiltään hidas, alleviivaamaton ja eurooppalaismainen juttu, joka sopi meille vanhoille leffureille), mies otti pizzan ja minä Cherry Garcia -jäden. Nautimme toki myös punaviiniä ja ihmettelimme rauhan määrää. Aamulla nukuimme niin pitkään kuin hotsitti ja aamupalaksi paistoin pakkasesta croissanteja. Hahaa! Tytöillä oli ollut erittäin mukava rupeama, joka sisälsi mm. barbileikkejä kylvyssä, kikatusta sekä pannukakunsyöntiä. Olimme äideissä samaa mieltä: joskus kahden hoitaminen vaatii vähemmän kuin yhden. Leikkikaverit näyttävät generoivan keskenään loputtomiin mielenkiintoista tekemistä.

***
Tamagotchini lähettelee minulle kaipaavia viestejä. Tule takaisin, täällä kaverisi ovat päivittäneet statuksiaan ja arvaas kuule, henkilö x on kommentoinut henkilö y:n valokuvaa! Sääliksi käy raasua, aion ohittaa Facebookin haikailevat kutsut vielä parin viikon ajan. Muutaman kamun kanssa olemme vaihtaneet huvin vuoksi sähköposteja, mikä on hyvin mieluisaa pitkästä aikaa. Vaikka asiat olisivat vähän karumpiakin.

***

Toivottakaa minulle onnea tai lähettäkää piipaa-auto, sillä aion tänään iltapäivällä Rauhaniemeen ja tarkoitukseni on kastautua järvessä. Epätoivoiset stressitautitilanteet vaativat äärimmäisiä hoitotoimenpiteitä. Otan tyttären mukaan. Saa dipata itsensä myös, jos haluaa, sekä saunoa ja juoda limua.

Määräpäivän lähestyessä voi kirjoittaa blogia

2011-09-23T09:41:00.000+03:00

Olen Facebook-tauolla, mutta johonkin pitää tehdä aivopäästöjä. Minulla on jälleen ankara deadline-paine. 10.10. pitää lähettää julkaisuun artikkeli ja sen pitäisi olla kielentarkastettukin. Glup. Onneksi laitoksella on natiiveja, jotka saattavat suostua tsekkaamaan tekstin. Yleensä tarjoamisvaiheessa ei vielä kannata tarkastuttaa, kun kuitenkin editorit haluavat rukata artikkelia reilustikin, jolloin tarkastus pitää teettää uudestaan. Mutta julkaisijat vaihtelevat.

Joulukuusta alkoi meillä residentin autistin kanssa vaikea vaihe. Koulun alun myötä tilanne onneksi helpotti - ainakin hetkeksi! Etenkin pojan väkivaltaisen käytöksen ja ylensyömisen poistuminen päiväjärjestyksestä on ihanaa. Nyt epäilen, että taustalla oli käyntiin hyrähtänyt puberteetti. Testosteroni nostaa vireystilaa, aiheuttaa levottomuutta ja ilmeisesti myös haittaa impulssikontrollia. Huoltajan näkökulmasta tuntui, että piti palata takapakkia monta vuotta, kun lasta piti taas vahtia koko ajan, ettei mitään älyttömyyksiä tapahdu. Risperdal-kokeilu nosti ruokavimmaa moneksi kuukaudeksi. Kun yöunetkin menivät rikki, poika söi aamuyöstä kaikkea, mitä talosta löytyi, samoin muina vuorokaudenaikoina...

Tilannetta sävytti myös se, että perhanan kilpirauhasarvoni olivat vaivihkaa pudonneet. Väsymys, nopea painonnousu, karvojen harveneminen jne. eivät kiinnittäneet huomiotani, kun omaishoitajuudessa oli niin paljon mietittävää. Vasta mahavaivojen tutkiminen ja sen yhteydessä kilppariarvojen tsekkaaminen herätti huomion. Ilmeisesti osa mahavaivoistakin johtui kilpirauhashormonien epätasapainosta. Ne vaikuttavat aivan kaikkeen. Pitää nyt yrittää muistaa aina, että kilpparia pitää seurata, ei ole pysyvää tilannetta lääkkeen annostuksessa. Plääh. Nyt pitää keksiä, mitä teen vanhojen päälle kertyneille 10 kilppari-ylikilolle. Ei ole kivaa olla obeesi, mutta en halua laihduttaakaan, koska se vie pääni aina väärille raiteille. Etsin siis terveellistä liikunta- ja ruokavaliotasapainoa, kuten ennenkin.

Facebookista tulee helposti hurja aika- ja huomiosyöppö. Se on myös erittäin hyödyllinen sosiaalinen paikka silloin, kun omaishoito pitää kotona yötä päivää. Vaikka puolison tai hoitajan turvin pääsisi tapaamaan ihmisiä, ei aina jaksa. Silloin FB tarjoaa väylän nähdä, mitä ihmiset puuhaavat ja mitä he ajattelevat. Siellä voi vaihtaa kevyitä ja vakavia sanoja. Deadlinen alla tai muuten kovassa hopussa FB voi ruveta tuntumaan Tamagotchilta, jota pitää koko ajan hoitaa ja silloin on hyvä irtautua hetkeksi kokonaan.

Jotta elämä ei kävisi liian helpoksi, tytär on ruvennut oireilemaan, vai pitäisikö sanoa, että vanhempien ja lapsen suhde on mennyt jotenkin oudoksi. Mietin, olisiko hyvä etsiä täältä lastenpsykologi. Tarvitsisin sellaisen, joka myös ymmärtää autismia, sillä se on tyttären elämän yksi perusosia ja voipa olla, että tytölläkin on tavallista runsaammin kirjon piirteitä, vaikka me vanhemmat saatamme olla niille sokeita. Veljensä kun on varsin voimakas tapaus ja omat kirjon piirteeni näkyivät lapsena aivan toisella tavalla temperamentin takia. Tiedän, että kaupungin (jollakulla) psykologilla autismikirjon perheet ovat saaneet todella ymmärtämätöntä kohtelua ("Pakkohan sen on jo kasvatuksesta johtua, kun molemmilla lapsilla on piirteitä.") enkä nyt jaksaisi semmoista yh-tään. Hervannan neuvolassa puolestaan oli todella loistava ja tajuava tapaus, mutta emme asu enää siellä... Yksityinen tai julkinen - en piittaa, kunhan henkilö olisi sopiva.

Ei huvittanut kirjoittaa tänne koko keväänä, koska elämänvaihe oli niin vaikea ja raskas. Olen aika varma, että suurin osa lukijoista ja kommentoijista olisi ollut sympaattisia, rakentavia ja tukea antavia, mutta sitten on aina niitä kummallisia verenimijöitä, jotka ammentavat omaishoitajan vaikeuksista sosiaalipornoviihdykettä ja tulevat vielä kommentteihin kertomaan, miten minun elämääni verrattuna heillä menee hyvin jne. Sellainen on vastenmielistä enkä tarvitse sellaista skeidaa oikeiden ongelmien päälle. Harkitsin uuden blogin perustamistakin, mutta en usko, että se varsinaisesti auttaisi asiaa. Lukijat saavat käyttää tietysti blogiani kuten haluavat (jos kunnioittavat tekijänoikeuksia), mutta kommentointi on asia erikseen. Täällä on oikea ihminen, joka elää 14. vuotta korkean paikan leiriä.

PS. Näköjään Blogger on muuttanut käyttöliittymäänsä semmoiseksi, etten osaa lisätä rivinvaihtoja tuosta vain.

Risperdal-tarinan päätös

2011-09-23T09:35:00.000+03:00

Huomasin, etten ole päivittänyt Rispe-tilannetta, vaikka epäilen, että lukijoissa joku saattaa olla kiinnostunut vertaistarinoista. Tähän sellainen huomautus, että tiedän ihmisiä, joille Rispe on tuonut ratkaisevasti helpotusta tilanteeseen.

Esikoiselle lääke ei siis lopulta sopinut. En ole varma, olivatko alun positiivset tuntemukset todellisia, vai halusinko vain kovasti nähdä valoa tunnelin päässä. Pian kumminkin tunnettu sivuvaikutus iski, eli syöminen kävi niin mahdottomaksi, että positiiviset vaikutukset tuntuivat sitäkin olemattomammilta ja tulkinnanvaraisilta. Lopetimme lääkkeen asteittain melko nopeasti, kun annostus ei ehtinyt kovin suureksi eikä käytöksessä näkynyt muuta takapakkia kuin se, että tolkuton syöminen jäi pitkäksi aikaa päälle. Muita käytökseen vaikuttavia lääkkeitä emme kokeilleet (niitä ei määrätty). Unilääkkeeksi lääkäri määräsi Ataraxia, jota käytimme hetken yksinään, sitten melatoniinin rinnalla keväällä, kun poika ei ollut saada nukutuksi juuri lainkaan ja kärsi itsekin siitä jo kovin.

Tein sen, mitä ei mieluusti saisi ja kokeilin itsekin tuommoista Ataraxia eräänä iltana, kun sekä levottomuus että allergiaoireet vaivasivat. Sehän tainnutti minut vallan! Vaan ei poikaa niinkään. Nyt pärjäämme taas melatoniinilla, mutta olen hieman levoton senkin jatkuvan käytön mahdollisista vaikutuksista. Suo, vetelä, pyrstö, nokka.

PS. Huom. huom. Risperdalia en olisi missään tapauksessa kokeillut itseeni. Kokeiluissa pitää olla jotain järkeä. Tyttäreni sai Ataraxia vauvana allergiaansa, joten siitä päättelin, että ehkä se ei vaikuta pahasti tai ainakaan pysyvästi minuunkaan.

Muistutus itselle

2011-01-20T09:13:00.002+02:00

Nyt kun kirjoittaminen on käynnissä ja artikkelin asiat pyörivät päässä joka tapauksessa, voin käyttää minkä tahansa vartin tai jopa viisiminuuttisen kirjoittamiseen. Aina, kun jotain tekstiin liittyvää tulee mieleen, kannattaa kirjoittaa se vaikka paperille, mikäli tietsa ei juuri ole käsillä. Sillä tavalla työ etenee. Työ ei aina etene silloin, kun aamulla istuu kopissa tietokoneelle ja aikaa on 7,25 tuntia. Kannattaa käyttää kaikki suotuiset hetket.

Lähetin pomolle tekstinraapaleen ja nyt vähän hermostuttaa. Onneksi toinen ohjaaja jo ehti katsoa sitä ja todeta, ettei perustavanlaatuista vikaa pitäisi olla.

Käyttäjän mielipide

2011-01-19T14:29:00.003+02:00

Olen jutellut Esikoisen kanssa joka päivä hiukan Rispe-lääkkeestä ja kysellyt sivuvaikutuksista. Pojan on vaikeaa eritellä tuntemuksiaan, joten en tiedä, miten luotettavaa informaatiota saan. Kuitenkin lapsi on nyt 0,5 mg:n annoksella ollut rauhallisemman ja stressittömämmän oloinen, mutta ei hidastunut tai lötkö. Kyselen, miltä tuntuu ja kerron, mikä lääkkeen tarkoitus on. Hän sanoo, että tuntuu hyvältä. Kun uni ei tule, lapsi käy näköjään itse hakemassa melatoniinin. Olkoon niin, että tarpeen mukaan hän voi semmoisen ottaa, kun yhteiskäytöstä ei ole tiettävästi haittaa.

***
Kas, kirjoitin ylläolevan aiemmin, mutta unohdin julkaista. Nyt blogin lukijalle saattaa paljastua, että olen vielä hereillä puolen yön jälkeen ja tietokone auki. Se on hyvin paheksuttavaa toimintaa. Päätä yrittää muka särkeä, mutta pääsyy valvomiseen on se, että olen koukussa valvomiseen edelleen. Kunpa edes jaksaisin samalla tehdä jotain hyödykästä, kuten kirjoittaa työhommaa. Sille olisi nyt kovasti kysyntää! Olen tänään kirjoittanut ja edennyt ihan mukavasti, mutta paljon on vielä tekemistä, deadline kolkuttaa kuun lopussa kumeasti. Iik.

Haluaisin parantaa aerobista kuntoani, joka on valahtanut melko onnettomaksi. Hyvä peruskunto auttaa kaikkeen. Vielä kun ratkaisen, mitä teen krooniselle stressilleni. En saisi piiskata elimistöäni koviin suorituksiin, kun se on muutenkin stressihormonien kyllästämä. Pitää kai käydä lääkärillä. Ja aloittaa rauhallisesti, jatkaa rauhallisesti ja muutenkin ottaa rauhallisesti. Lisämunuaiset piipittävät.

Nyt mätkin itseni unten maille, jos ei muu auta. Nukkuminen on parasta lääkettä sairastaville karhunpojille ja lisämunuaisille.

Hötkyilystä

2011-01-16T22:00:00.003+02:00

Mietiskelin tuossa taas kerran sanoessani: "Älä nyt rakas hepaa", miten vähän välitän hötkyilystä. Aikuiset ihmiset rynnistävät johtopäätöksiin ilman muita perusteita kuin huhuja ja fiiliksiä (jotka valitettavan usein ovat täysin metsässä, etenkin niillä, jotka kuvittelevat intuitionsa olevan huippuluokkaa) ja sitten he rynnistävät tekemään tai sanomaan tuhoisia asioita. Tai oikeastaan tämmöiset sanomiset ovat tekoja. Onneksi lapset hötkyilevät vain lyhyesti ja tokeentuvat taas. Aikuiset ovat sitkeämpiä hepaajia. Pahimmat järjestäytyvät lynkkausporukoiksi ja ties miksikä. Yäk. Oikeamielisenä itseään pitävien silmitön, sortoon ja väkivaltaan yltyvä hepaus on sitä pahinta sorttia. Tämäntyyppinen meininki tuntuu olevan kasvussa maailmalla.

Nykyään minun on rasittavaa seurata kirjoissa, TV-ohjelmissa ym. sitä tuhoa, mitä hötkyily aiheuttaa. Sitä on nähty livenä ihan tarpeeksi. Tiedä sitten, onko oma suhteellisen hidas reagointi kategorisesti parempi. Jotkut hötkyihmiset pitävät hitautta epäilyttävänä. Aina kuitenkin on syytä ensin tutkia ja sitten vasta hutkia. Minusta ihmissuhteissa tämän pitäisi olla eettinen sääntö numero yksi ja sittenkin sen hutkimisen voisi jättää väliin tai korvata jollain vähän fiksummalla.

***
Esikoisella oli varsin hyvä päivä tänään. Iloinen poika kävi kanssani moniaita halaus- ja juttelusessioita, siivosi keittiön, hoiteli kompostin ja kolasi lumet ym. pientä. Hän otti taas 0,5 mg lääkettä ja nukkuu nyt täysillä. Tosikoisellakin oli mukava päivä luisteluineen. Kauheasti hän kaipaisi äitiä ihan joka paikkaan. Yksi kohokohdista oli, kun pyörittelimme joululta jääneestä piparkakkutaikinasta palloja, tuikimme niihin manteleita, paistoimme ja hiukan valelimme sulalla suklaalla. Molemmat lapset osallistuivat. SP:llä on kai jonkinlainen kriisi käynnissä, mutta onneksi itse olen taas rauhallisessa vaiheessa ja voin antaa hänen kriisittää. Vuoron perään tuetaan toisiamme, ei tässä muuten pärjätä. Esikoisen mukavan vaiheen vaihtuminen vaikeaksi on aina kova pala meille molemmille eikä itsesyytöksiltäkään voi välttyä.

Lääkkeen nosto

2011-01-15T22:21:00.003+02:00

Tänään nuorison stressikäyrä nousi taas niin, että rauhoittuminen oli lähes mahdotonta. Hän halusi jo ennen seitsemää nukkumaan, ilmeisesti rauhoittumisen toivossa ja oukei, niin sitten tehtiin. Toki hän nousi vielä useampaan kertaan vuoteesta, mutta palasi halukkaasti takaisin. Juuri äsken hän kävi kääntymässä ovensa ulkopuolella todella tokkuraisena. Ilmeisesti tokkuraisuus tulee lääkkeestä, koska normaalisti hän ei ole tuollainen kesken unienkaan. Yäks, tuli huonot vibraatiot. Mutta katsomme tilannetta.

Olen periaatteessa penseä päälääkkeitä kohtaan siksi, että ihmispolla on hillittömän monimutkainen ja herkkä vekotin ja tietomme sen toiminnasta on yhä melko alkeellista. Toisaalta haluan kokeilla myös lääkkeelliset keinot, jos ne osaltaan helpottavat kuntoutusta ja edistävät lääkkeidenkäyttäjän omaa asiaa.

Tuntuu hankalalta kirjoittaa tätä blogia, kun on ollut vihamielistä palautetta. Onneksi on noita loistokommentoijiakin, joten tiedän, että tätä luetaan myös kiinnostunein, eläytyvin silmin eikä pelkästään täydellä tökeryydellä ihan pihalta.

Onneksi on taas rauhallinen ilta ja voin vaikka vetäytyä kirjan kanssa vällyihin heti, kun saan itseni riuhdotuksi irti tietokoneesta.

Lääkkeet!

2011-01-15T00:22:00.003+02:00

Perjantai-illan huuma menikin niin, että Esikoinen tuli hiippailemaan huoneestaan monta kertaa. Saa nähdä, mitä aamulla. SP on murjottanut ihan täysillä tekaistusta syystä. Hoh hoijaa. Minua pelkästään kyllästyttää nykyään sellainen, että kaadetaan yleisiä turhautumisia niskaani. En ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Sanoin hyvin nopsaan, etten riitele tämmöisestä. Joten hän lykkäsi kuulokkeet korvilleen ja on ollut sillä tavoin melkein kolme tuntia.

En lähde nykyään kovin herkästi riitelemään. Fysiikkani ei kestä sitä, tulen siitä sairaaksi. Kaikki puskurikerrokset ovat hiutuneet ohuiksi, ei ole suojaa paskaa vastaan, en halua itse tuottaa sitä. Pakko saada homma toimimaan jotenkin muuten tai jos ei saa, olkoon sitten.

Minusta on tosi mukavaa olla yksin ja rauhassa, mutta tuo kuulokkeet päässä jurottava möykky häiritsee olemassaolollaan. Olisi toisessa huoneessa! Reagoin aika jyrkästi, koska aikoinaan oli niin käsittämättömän rasittavaa. Minusta jokaisella pitää kotonaan olla oikeus hengata ikiomisssa oloissaan, kun kerran normaalisti kontakti toimii ja asiat hoituvat.

Ilta meni sopuisilla syömisillä (karkkipäivä!) ja muutenkin mukavasti. Pidimme hyvät halailu- ja juttelusessiot, nukkumaanmenokin oli erittäin mainiota (minun iltasatuvuoroni). Esikoinen sanoo yleensä ma-, ke- ja pe-iltoina, että äiti laittaa nukkumaan ("Äi-i ai--aa ukkuaa") ja se tarkoittaa, että iltasatusessiot ovat lapselle tärkeitä. Näin ainakin ajattelen. Rakastan tuota lasta, kuten siskoaankin, aivan tautisesti ja saan heistä iloa joka päivä monta kertaa.

Toisten vihan hallinta

2011-01-14T12:15:00.004+02:00

Mitä tehdä, jos aina jonkun sähköpostit ovat täynnä vihaa ja haukkumista? Toverit sanoivat, että pitää tehdä suodatin, ettei tarvitse nähdä koko postittajaa. Jonkun jatkuvan vihapostittajan tapauksessa tämä varmasti olisi hyvä idea, mutta jos postia tulee silloin tällöin? Vasta äskettäin edes tajusin, että toisilta ihmisiltä, joita kohtaan itse koen sympatiaa, tulee (netissä) pelkkää eri tavoin paketoitua vihaa.

Entä jos vittuilua, sarkasmia, kiertoteitse tölvimistä, loukkaamista ja muuta tulee enemmän kuin tavanomaista vuorovaikutusta? Mutta ne toisenlaiset vuorovaikutukset ovat ihania ja arvokkaita ja mieli tekee takertua toivoon jostain paremmasta... Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä enkä odota vastauksia, mutta joskus joutuu havahtumaan siihen, että tuo ihminen kokee aikamoista inhoa minua kohtaan, tulkitsee minua joka asiassa vihamielisesti ja todennäköisesti pyrkii myrkyttämään minun välejäni myös toisiin ihmisiin. Eikä voi vastata suoraan kysymykseen tästä aiheesta millään tavoin. Moni näistä tyypeistä kokee toimintansa täysin oikeutetuksi ja omasta käytöksestään huolimatta odottaa muilta täydellistä huomaavaisuutta. Tällä energiatasolla minun pitää kai oman terveyteni nimissä pysyä kaukana, mutta nimenomaan tällä energiatasolla se on yllättävän vaikeaa. Jostain syystä itsepuolustuksestani säästetään paljon sähköä, kun virrasta on pulaa.

Poishan minä osaan lopulta mennä, menen tavallisesti sitten pois koko maailmalta, mikäli omaa perhettä ei lasketa. Tässä perhetilanteessa on kieltämättä hyväkin, ettei minulla kiirettä pois kotoa, koska kotona kumminkin on ihan pakko kykkiä melkein koko ajan lasten takia. En myöskään jaksa kovin usein lähteä illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen mihinkään. Joskus sentään, jos uskallan pyytää jotakuta kivaa. Kylässä sentään voisi käydä perheen kanssa jossain. Olen vain peevelin huono kutsumaan itseäni, kun tämä itsetunto on reikäinen.

Onneksi olen vahvemmin tajunnut, että minulla on joitakin ihka oikeita ystäviä, joihin voin luottaa ja jotka eivät käy kostamaan, vaikka kyrsiintyisivätkin minuun välillä. He myös kuulevat ja puhuvat. On myös monia sellaisia tuttuja, joilla tuntuu olevan vahva etiikka monen muun mainion piirteen ohella ja joihin haluan olla yhteydessä nykyistä enemmän, koska tuntuu, että molemmat saavat paljon virtaa tapaamisista. Välimatkoista 5, aina jotain voi järjestää.

Esmes maanantaina olen Helsingissä ja haluan tavata muutamia loistotyypäyksiä. Kuun lopussa on toinen reissu ja haluan tavata loistotyypäyksiä myös silloin! Hurlaa.

Toinen Rispe-rapo

2011-01-13T22:37:00.002+02:00

Aamulla havahduin ärhentelyyn, kun Esikoinen oli läimäyttänyt isäänsä hermostuttuaan liian hitaaseen kahvinhakuun. Olin tajuttoman väsynyt, joten en uskalla sanoa, olisiko poika heräillyt yöllä. Tytär oli kömpinyt väliimme tyynyineen, poikakin kävi aamulla juttelemassa ja pyytämässä sotkukaakaota. Yö taisi mennä rauhaisasti. Nyt lapset ovat vedelleet valtavia hirsiä jo vaikka kuinka kauan. Syöpöttely on ollut vähäisempää kuin ennen lääkettä, mutta ei voi tietenkään sanoa, vaikuttaako lääke asiaan. Läksyt sujuivat mukavasti eikä aamun jälkeen ole ollut hyökkäyksiä itsen tai muiden kimppuun.

Ensimmäinen yö

2011-01-12T13:34:00.005+02:00

Heppu sai 0,25 mg ja nukkui kuin tukki, mikäli tukit yleensä nukkuvat rauhallisesti tuhisten. Piti käydä ennen omaa nukkumaanmenoa tarkistamassa, että nuoriso ihan varmasti on hengissä. Minulla ei ole lapsesta mitään havaintoa ennen aamua, jolloin jouduin riipimään itseni vuoteesta, kun SP mukamas joutui lähtemään pian seiskan jälkeen työmatkalle. Kaikkea ne keksivät välttääkseen esikoululaisen lähtöselvitykset, jotka tuntuvat pidemmiltä ja puuduttavammilta kuin lentokenttien vastaavat jonotuksineen. (Tytär myöhästyikin puoli tuntia, mutta minä sentään ehdin ajoissa pilatekseen. Nyt onkin sisältä erittäin lämmin olo, kun kirjoittelen täällä kahvila Lumossa kaverin kanssa. Oikeasti tietysti kirjoitan artikkelia enkä blogia, mutta pitihän nämä tärkeät asiat panna muistiin ennen kuin unohtuu.) Esikoisen aamutouhut menivät kaiketi ihan tavalliseen tapaan. Olin niin unenpöpperössä, etten pystynyt skarppiin tarkkailuun.

Haluaisin kirjoittaa eilisestä vammaisuuteen liittyvien asioiden kehitystapaamisesta, mutta ehkä sitten myöhemmin, kun ajatus kypsyy ja pahin työryysis helpottaa. Tiivistetysti voisin sanoa, että olemme kaukana itsemääräämisoikeuden saaneen, omavoimaisen vammaisen ihmisen ajatuksesta ainakin kehitysvammapuolella. Ja vammaisten ihmisten siirtäminen laitoksista koteihin asumaan (enkä nyt puhu vanhempien kodista vaan ihan omasta kodista) näyttää siltä, että siirretään vammaiset ihmiset edelleen johonkin metsään laitokseen, mutta laitokselle keksitään kivankuuloinen nimi ja se pilkotaan pienempiin yksikköihin. Sitten puhutaan kodinomaisuudesta ja työtoiminnasta, eli vammaiselle ei ole kotia ja työtä. YLE eilen uutisoikin siitä, että Suomi on Euroopan surkein työllistämään mitä tahansa vammaisia (ei puhuta edes kehitysvammaisista) ja olen mielenkiinnolla seurannut, kuinka monta erilaista koulutusta voi vammainen ihminen hankkia saamatta ensimmäistäkään työpaikkaa.

Tampere on ratkaissut autistien asumistarpeen siten, että palvelu ostetaan Pikonlinnassa (eli kaukana kaikesta) sijaitsevasta laitoksesta, jota ei vissiin saa sanoa laitokseksi. Vanhan sairaalan tiloihin on uusittu söpösti nimettyjä asumisyksiköitä ja samassa laitoksessa tarjotaan myös päivätoimintaa. Minusta tuo haiskahtaa säilytykseltä, anteeksi vain. Meillä kotona ja koulussa on hiki päässä vaivoja säästelemättä kuntoutettu lasta ja opetettu kaikenlaista omatoimisuustaitoa. Mahtaisiko laitosoloissa olla ihme, jos käytös romahtaisi silkkaa turhautumista, kun niitä taitoja ei oikeasti pääsisi käyttämään. En ole tutustunut tuohon asumispalveluun sen kummemmin, mutta tunnen syvää ennakkoluuloa kaukana kaikesta sijaitsevaan sairaalaan rakennettuja mestoja kohtaan, koska en näe, miten ainakaan puitteet eroavat perinteisistä laitoksista.

Tämä tästä, nyt sitä artikkelia, kekkeles! Nahkaruoskat soi!

Lisäys: Ks. myös Sydän paikaltaan -blogin juttu asumisaiheesta.

Risperdal-päiväkirja

2011-01-11T14:31:00.004+02:00

Kävimme koululääkärillä ja tsekkasimme Esikoisen pituuden, painon ja murkkuiän kehityksen. Koska agendalla oli myös käytös- ja unipulmat, lääkäri oma-aloitteisesti sanoi, että lapsi voisi mennä takaisin luokkaan ja me aikuiset voisimme käsitellä niitä. Asiat menevät hissuksiin eteenpäin maailmassa! Aiemmin olen joutunut vaivautuneena puhumaan salakieltä, etten joutuisi haukkumaan lastani muille aikuisille hänen kuultensa. Entiteetti tietää, että muutenkin on vaikeavammaisen ihmisen itsetunto koetuksella. Siihen ei tarvitse lisäksi kääntää veistä haavassa ja selostaa toisen noloja juttuja muille hänen kuultensa. Saimme kouraan Risperdal-reseptin, kuten moni muukin lapsen impulssikontrollin pulmista kärsivä autistiperhe. Aloitamme varovasti ja toivomme parasta. Tällä erää mietityttää eniten se tavallinen sivuoire, että ruokahalu kasvaa monella liiaksi. Siitä kun ei nytkään ole mitenkään pulaa. Mietin myös keskittymisongelmaa, joka saattaa johtua unien vähyydestä ja yleisestä stressitilan vaikeudesta (jälkimmäinen tietysti vaikuttaa uniin jne.), mutta joka saattaa olla myös erillinen pulmansa. Katsotaan, sanoi lääkäri.

Pidän Rispe-päiväkirjaa, jotta pysyn kärryillä siitä, miten se vaikuttaa ja pidän sen täällä, josko siitä olisi muillekin hyötyä ja kenties tänne osuu joku sellainenkin, joka haluaa kertoa omista kokemuksistaan. Aivokemia on yksilöllistä ja autisteilla vielä yksilöllisempää, mutta silti tarinat auttavat hahmottamaan asioita ja osaa katsoa sivuvaikutuksia yms. myös ihmiseltä, joka ei itse osaa verbalisoida olotilojaan kovin hyvin.

Oli ihanaa käydä koululääkärillä vuodattamassa ja erityiskoulun käytäviä tallustaessa tuli myös vahva olo siitä, miten toimiva paikka se on Esikoiselle. Siellä on eri normaali kuin tavan kouluissa ja paljon tietoa taitoa auttaa myös autisteja järjestämään olemisensa mahdollisimman vähän stressaavalla tavalla. Kotona ja kylässä poika on nyt hirveän stressaantuneen oloinen koko ajan - sätky, sinne tänne pomppiva, syöpöttelevä, unipulmainen, puliseva, lyhytpinnainen ja heikosti keskittyvä.

Kunpa saisimme nukkua yhden yön rauhassa. Viime yönä havahduin, kun poika kolisteli keittiössä 4:44 (digilootan kellon mukaan) ja unen olin saanut toki vasta kahden maissa, kun asiat painavat mieltä. Vähäunisen joulu"loman" myötä yhä useammin putkahtaa mieleen kysymys, miten jaksoin silloin, kun autismi-allergia tärväsi unet melkein vuosikymmeneksi. Vastaan aina, etten oikein jaksanutkaan. Hyvän yöunen jälkeen kaikki tuntuu valoisammalta, joten jos vaikka tänään... Tietysti mietin myös sitä, miten Esikoinen jaksaa ja vastaus siihenkin on, että ei hän oikein jaksakaan. Struktuuria, lempeyttä, hyvää ruokaa ja Risperdalia on nyt reseptillä.

Pensionaatin vakiasukas

2011-01-05T23:45:00.002+02:00

Armotonta palelua ja matalaa ruumiinlämpöä on harrastettu sekä torkkumista. Apaattisena ikkunasta ulos katselua myös. Yhden palelupätkän aikana lämpö nousi hiukan yli 37. Ei voi tajuta. Syksyllä oli sen sijaan rutkasti hikoilua ja tykytyksiä, mutta kilpirauhaslääkkeen määrä oli sama. En tiedä oikeasti, onko tämä flunssaa vai mitä pirua, mutta olo on niin heikko, etten jaksa mitään. Kiusallista. Mistä löytää lääkäri, joka tajuaa hormoneja oikeasti? Ainakin Amerikassa muiden kilpirauhasvammaisten mukaan endokrinologit eivät tajua. Huoh. Tai mistä hitosta tämä kaikki heittely johtuu, kuka tietää. Lisämunuaiset, kilpirauhanen, käpylisäke... jokin muu hormoneja pursuava rauhanen ei ole reilassa? Sitten on tämä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, jossa on kyllä perää, kun ajattelee historiaani. Mikä on fyysistä ja mikä psyykkistä ja missä kohtaa niiden raja mukamas kulkee, kun ei niitä voi erottaa toisistaan.

Äh. Haluaisin nakutella muuta kuin sairauskertomusta. On vaikeaa identifioitua sairauskertomusihmiseksi. Mutta jos juuri sairaus on se, joka kaipaa verbalisointia? Ja mikähän pitun sairaus se edes on. Paitsi tämä krooninen pollavaiva.

Jatkuu muista aiheista toivon mukaan seuraavassa numerossa...

Ihmistrampoliinin tarinoita

2011-01-04T23:44:00.003+02:00

Tänä vuonna olen pääasiassa ollut lasten käytettävissä, samoin joulukuun loppupuolella. Ennen vanhaan minulla siitä huolimatta tai kenties juuri siksi irtosi kirjoitusaikaa blogiin. Tarvitsin purkautumiskanavaa, koska perhetilanteen vaatiessa en juuri tapaa ketään, juttele puhelimessa, tsättää, käy missään... Tarvitsen varoventtiiliä nytkin ja olen puhissut Facebookiin. Se ei ehkä ole hyvä idea, pitäisin sitä mieluummin kevyehkönä mestana. Täällä voi puntaroida rauhassa.

Joululomalla oli intensiivistä, kun sekä Esi- että Tosikoinen (meizi lyhentelee ihan itse) hakivat läsnäoloani päivin, illoin ja melko tavalla myös öin. Ikävä kyllä aamuvarahin myös. Onneksi SP otti monet aamut hoitaakseen, jotta sain varastettua itselleni parin tunnin rauhallisia pätkiä. Lomalapset mätkähtelivät milloin hyvänsä päälleni ja alkoivat puhua pälpättää ja vaatia huippunopsaa reagointia.

On tajuttoman hienoa, että Esikoinen treenaa juttelua eikä minua haittaa käydä läpi samoja asioita sata kertaa ja vähän päälle. Volukan säätelyssä vain on klappia ja välillä olisi hyvä saada olla myös rauhassa, ihan ihan rauhassa. Etenkin kun yksi lapsi puhuu kovalla esikoululaisen äänellä yhteen korvaan ja toinen kovalla autistin äänellä toiseen, alkaa järjen valo himmetä. Tai ainakin pitäisi saada palautua rauhassa välillä. Lapset eivät halua että menen mihinkään, vaan arvostavat sitä, että olen todella koko ajan käytettävissä. Joten olen ollut melkein tauotta kotona loma-ajan. Alkulomasta oli erittäin selvää, että tarvetta breikkiin oli. Siinä määrin riitti sekoilua.

Esikoisen väkivaltaisuus oli kaikkein kamalinta. Hän saattoi vailla mitään impulssikontrollia käydä pikkusiskonsa kimppuun, vääntää tai raapia hänen kättään tai läimäyttää. Kun vanhemmat tulivat väliin, hän lopetti. Sitten katumuksen tullen hän kävi itsensä kimppuun, läimi ja raapi, toisinaan paukutti päätä lattiaan. Loppulomasta on ollut hiukan helpompaa ja tänään, toisena hoitopäivänä, hän ei tehnyt mitään väkivaltaista, vaikka Tosikoinen sai valtaisan raivarin. Yleensä poika menee aivan tolaltaan näissä tilanteissa ja lyö vaikka ketä, etenkin itseään.

Suren, kun minulla on niin vähän sosiaalista energiaa. Haluaisin kovasti korjata kummia vinksalleen menneitä asioita, tavata mieluisia ihmisiä, tehdä perhevisiittejä ym. ym., ETENKIN JUTELLA IHAN TAVALLISIA JUTTELUITA maailman asioista ja mistä vaan, kuunnella muiden murheita omien sijaan - saada samalla kurkistusaukkoja muuhunkin elämään, kun peityn tähän ja jyräännyn alle, mutta olen ihan poikki tästä kaikesta. Olen sitä paitsi taas masentunut enkä usko kenenkään haluavan tavata mua (huoh). Enkä ole varma, mihin haluan mennä Esikoisen kanssa. Hiljaisemmissa ja rauhallisemmissa vaiheissa ei ollut vaikeatakaan kyläillä, nyt poika on useasti kierroksilla. Hän ei kierroksiltaan saa oikein nukutuksi eikä pysty rauhoittumaan, kun saa liian vähän unta ja lepoa. Oikein kätsy catch-22.

Tekee mieli mennä spinnaamaan treenimestaan, mutta mietin taas tosissani, mitä rankka rehkintä tekee stressihormoneille. Liikunta on toisaalta hyvästä, mutta liian hevi liikunta saattaa haitata stressitautista toipilasta. Onneksi ei tarvitse nyt miettiä, koska on hiivatin flunssainen olo. Vietin tämän päivän saikulla, saa nähdä, mitä huomenna. Vielähän mulla on tammikuun loppuun asti aikaa lähettää eka kv artikkelini ihmeteltäväksi. Auz. Aivothan suihkivat kovassa jysärissä kuin lyly ja kalhu loppukeväästä.

Tämän blogiryöpsähdyksen päälle vetäydyn vuoteen uumeniin ja odottelen vain aamua, kun natiaiset taas mätkähtelevät päälleni juttelemaan, halaamaan, tervehtimään, treenaamaan puhetta kuin södet uffohenkilöt aluksistaan. Mikä sen ihanampaa? Jos vain olisi vähän breikkiä välissä eikä 24/7-henkistä meininkiä. Tai no, huomenna ja perjantaina he ovat hoidossa, sitten käynnistyy taas siunattu kevätlukukausi.

PS. Tänä vuonna en vietä SP:n kanssa tipatonta tammikuuta, paitsi jos lasketaan se, että nautimme punkkumme tilkoittain eikä tipoittain. Vaan ei joka päivä eikä valtaisia annoksia, kiitos. Lasten nukkumaanmenon jälkeen pystyy tissuttelemaan hämmästyttävät määrät punaviiniä, kun hartaasti ponnistaa, mutta se lakkaa jossain kohtaa olemasta kivaa ja silloin pitää vääntää korkkia soukemmalle. Tai en mä tiedä, haluaisinko peräti absoilla. Teen niin kuin on helpointa, kunhan en lotraa pahimpaan kaamosmalliin. Oleellista on se, etten haittaa uniani enkä aivokemiaani liialla alkoholilla, ei mikään tipaton tammikuu -niminen vehje tai muut keinotekoiset tai lyhytikäiset konstruktiot. Teen vain yhden lupauksen vuodenvaihteessa: en harrasta mitään laihdutuskuureja tänäkään vuonna.

Nikotiini ja muut huimaukset (taas)

2010-12-12T23:53:00.004+02:00

Olen taas poltellut tupakkaa päivittäin. Ajattelen, että tupakka on yksi tyhmimmistä asioista, mitä (nainen) voi terveydelleen tehdä, mutta silti. Se antaa turvallisuuden tunnetta. Palaan myös nuoruuteen, teen jotain ikiomaa, turhaa. On helposti sata fiksumpaa asiaa, joita voisin tehdä saadakseni molempia tunteita, mutta ne eivät ole yhtä helppoja ja nopeita. En voi mennä kauppaan ostaaman kuvallista itseilmaisua tai hyvää keskustelua ja hoidella niitä himppeen muutamassa minuutissa ilman sytyttämistä ja imuttelua vaativampia toimia. SP ei ole hyvillään. Hän oli aikoinaan keuhko-osastolla näkemässä, mitä tupakkaihmisille vääjäämättä tapahtuu, jos eivät kuole ensin.

Joskus hupsuttaa seurata, miten jotkut tupakoijat hifistelevät pikkuasioilla, kuten ravinnon tai kosmetiikan kontroversiaaleilla riskeillä, kun samaan aikaan vapaaehtoisesti kiskovat sisäänsä kasoittain tunnetusti haitallisia kemiallisia yhdisteitä ja edistävät sademetsien tuhoa ym. ym. Harmi vaan, kun en voi väittää olevani parempi, vaikka en hifistelekään. Jostain syystä tupakkakasvin sisältämät huumeet sopivat minulle hyvin ja jos olisin kunnon ihminen, kasvattaisin itse kessua. Onneksi en nyt kaipaa (ilman baaritusta) yhtä sauhuketta enempää päivässä. Kahvi on toinen rakastamani huume ja alkoholi kolmas. Kaikki ne ovat varsin huonosti sopivia systeemilleni, vaikka niiden vaikutus pollaan tuntuu mieluiselta lyhyellä tähtäyksellä.

Joka tapauksessa minusta on hyvä, että ihmiset yrittävät pitää terveydestään huolta, vaikka sitten polttaisivat/joisivatkin tutkitusti ja tunnetusti paria haitallisimmista kamoista. Sitä suuremmalla syyllä oikeastaan kannattaa koittaa kompensoida terveydelle tulevia haittoja hyvillä valinnoilla.

Sanon vielä uudestaan, etten koe olevani ketään muuta tupakoijaa tai muutakaan ihmistä parempi tms. vodevö pälä pälä. Se olisi naurettavaa. Mutta en myöskään käy valehtelemaan kenellekään, etenkään itselleni, että tupakka olisi vähemmän haitallista kamaa kuin se on. Teen epäjärkeviä asioita, mutta en valehtele, että ne olisivat järkeviä.

***
Pystyin olemaan lauantaina useamman ihmisen kanssa ilman kivuliaita rytmihäiriöitä tai muuta isompaa napsumista! (Pienempiä ei lasketa.) Asiaa auttoi toki se, että veljiä piisasi illan eri vaiheisiin. Pidän lujasti heistä ja he minusta eivätkä he ole menossa pois tai kauas, vaan tiedossa on vuosia ja vuosia rentoa olemista. Toivottavasti. Tietenkin mutkia voi tulla mihin tahansa ihmissuhteeseen, mutta näiden kahden kanssa tuntuu pohjimmiltaan mutkattomalta ja lämpimältä.

Yhtenään tekee mieli ryömiä SP:n kainaloon. Sielläkin on mukavaa. Hän on iso ja lämmin olento nykyään. Saamme tällä hetkellä väliimme punkeavat natinat ja nitinät selvitetyksi nopeasti ja pääsemme samalle puolelle, vaikka aita yrittäisi nousta väliimme.

***
Olen unelmieni duunissa. Kaipaan opettamista todella paljon, mutta ehkä se kumminkin olisi liian raastavaa minulle tässä kondiksessa. Resursseja viedään kouluilta pois koko ajan lisää, inkluusiota ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, vaikka ihmiset eivät ole taidoiltaan tai asenteiltaan lähelläkään riittävää tasoa. Eläydyn ehkä liikaa oppilaiden asemaan. Kun nyt jaksan hoitaa tämän tutkimustyön tarpeeksi hyvin, niin jatkoakin voisi olla tiedossa. Haluan työskennellä ja tunnen aitoa intoa, käytännön suoritus vaan on turhan monesti ahdistunutta lötköä ja tempoilua.

Käytin hirveän monta vuotta elämästäni syytäen ison kasan resurssejani työhön, joka kävi perussyitäni, -taipumuksiani ja -arvojani vastaan. Kummallista itsetuhoisuutta. Pystyn kääntämään kurssiani terveempään suuntaan, mutta se ei ole aivan nopeaa. Nykyistä pestiä jatkuu vielä pari vuotta. Mitä sitten? Haluan saada tohtorinpaperit samalla, kun tuotan järkevää matskua hankkeelle, mutta mitä niillä teen? Ne näyttävät olevan monille humanisteille suoranainen este hyvään duuniin. En aio piitata siitä. Tämä on minun ainokainen elämäni enkä ala tällä ikää toimia pelottelujen mukaan, kun en ole tähän astikaan semmoiseen sortunut.

Lopuksi suosittelen blogia nimeltään Mistä puhutaan? Olen eri mieltä. Koska haluan.

Hermoheikon huolisäkki

2010-12-10T12:56:00.002+02:00

Yritin eilen koko päivän asentaa tämän päivän aikataulua niin, että siihen mahtuisi kaikki, mitä haluan. En onnistunut, mutta sain pääni kipeäksi ja rytmit häiriköimään. Jostain asioista pitää luopua tai oikeammin niitä pitää lykätä myöhemmäksi, vaikka en haluaisi millään. Mutta on niitä aivan välttämättömiä, kuten se, että tytär saa synttärijuhliin juhlavaatteet ja lahjan ja joku on poikaa vastassa, kun hän tulee koulusta kotiin. Jos SP hoitaa yksiä asioita, minun pitää hoitaa toisia, kun aikataulu on kamalan ahdas. Tämähän on tietenkin ollut selvää jo 12,5 vuotta.

Voihan perheen, töiden ja muiden tärkeiden asioiden yhteensovittamisen vaikeus! Onneksi työ on nyt sellainen, joka ei yleensä vaadi minuuttiaikataulua. Muuten olisin jo mullan alla vissiin tai ainakin työkyvyttömyyseläkkeellä. (Jälkimmäinen joskus tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta, jos mikään ei etene mihinkään. Mutta katsotaan nyt tätä toipumisasiaa ja töiden sovittamista omiin mahdollisuuksiin ekaksi.)

Kuitenkin yöllä, kun sain vihdoin keskitytyksi, oli tyydyttävää asetella palikoita paikoilleen esitystä ja artikkelia varten. Kyllä tästä vielä ihan kalu tulee. Tajuan aineistoni toimijoiden suhteita, kun olen pyörittänyt niitä dervisseinä päässäni tarpeeksi monta kierrosta. Monimutkaisen palapelin palaset löytävät paikkansa, ne ruohikko- ja tiilimuuripalatkin jotenkin. Sekavat metaforat laukkaavat kuin kastemadot auringonlaskuun!

***
Maanantaina vääntäydyn varmaankin Helsinkiin tutkijasemmaan. Samalla olisi mukavaa nähdä tyyppejä, jos joku sattuisi olemaan nähtävillä! Harkitsen, josko palaisin vasta tiistaina aamulla Tampesteriin, mutta saa nähdä. Koti ja peti aina niin houkuttavat tykönsä.

HOJKS ja hakkailevan sydämen arvoitus

2010-12-09T13:51:00.005+02:00

Harmin paikka, kun hakkailu ei ole flirttailua tällä erää sydämessäni. Se vaan pomppii ja teutaroi, sykkii ylinopeutta välillä ja taas muljahtaa. Välillä tekee kipeää. Minulla ei ole mitään syytä kai hermoilla. Tuntuu vain kuin olisin syytettyjen penkillä koko ajan ja päälleni langetettaisiin tuomioita. On vaikeaa keskittyä tekemään, kun tunnepuoli odottaa giljotiinia. Mistä se sitten olisi tulossa? Eihän mikään tai kukaan voi sysätä elämääni täysin kumolleen, koska minulla on monta tärkeää asiaa, joista aina jotkin pysyvät, vaikka jokin muu loppuisi. Tämä on kai yksi niistä jutuista, joista yleistynyt ahdistuneisuushäiriö koostuu. Alan tajuta sitä kokonaisuutta hissuksiin paremmin.

Kuitenkin HOJKS-palaverimme, joka kuulemma joillekuiden omaishoitajakollegojen mielestä muistuttaa tuomioistuinta oikeasti, oli meille erittäin voimauttava kokemus. Niin kuin se on useimpina kertoina ollut aiemminkin. Esikoinen on edennyt siinä kaikkein vaikeimmassa, eli kommunikoinnissa kovaa vauhtia ja hän on motivoitunut yrittämään sekä harjoittelemaan paljon. Koulu, iltapäiväkerho, puheterapeutti ja me vanhemmat tuumasimme kaikki samaa. Aloin taas miettiä, olisiko laulaminen pojan mieleen tai lorutus. Meillä on lorupussikin jossain, jos T. ei ole hukannut kaikkia loruja. Nyt E. voisi olla kiinnostunut tietokonepeleistäkin, jos vaikka kokeilisi Ekapeliä. Onko kokemuksia?

Kokoontumisessa vallitsi lämmin ja hyväntuulinen tunnelma. Vaikutti siltä, että kaikki tekevät mieluusti töitä Esikoisen kanssa ja pitävät hänestä. Vaikka luotan näiden ihmisten ammatillisuuteen silloinkin, kun he mahdollisesti eivät suorastaan diggaile jotakuta oppilasta, on ihanaa nähdä sellaista sympatian kipunaa, joka antaa voimaa ja motivaatiota kuntoutukseen niinäkin päivinä, kun ei ole niin huippua.

Tuli sellainen olo, että olemme tehneet jotain oikein kaikista väsymyksistä ja lempparitaudeista huolimatta. Lapseni välittää muista ja osaa huolehtia itsestään, hän on ahkera tekemään kaikenlaisia hommia ja päälle päätteeksi hassuttelee täydessä hassuttelutarkoituksessa. Hänellä on intoa ja tahtoa opetella kommunikointia, vaikka se on pirullisen vaikeaa hänelle.

***
Olen jonkin verran miettinyt, minkä verran ihmiset muistavat lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Joskus aikuisten jutut tuntuvat ihan oudoilta, kun he kuvailevat lasten tai nuorten käytöstä! Kovin usein tulee "ei vaan silloin kun me olimme nuoria", kun taas itse muistan enimmäkseen, miten "kyllä vaan silloin kun me olimme nuoria". Päähäni tulee usein eläviä muistikuvia menneisyydestä. Niiden avulla on helppoa eläytyä moniin nuorten tai nuorista kertoviin juttuihin. Sovellan muistojani parhaani mukaan omien lasten kanssa. Esmes itse Esikoisen iässä tuijottelin peiliä sekalaisissa mietteissä, nyt kaiketi poika tekee sitä samaa suljetun vessanoven takana. Se palveli jotain tarvetta. Kaipa minun piti yrittää sovittaa oma sisäinen maailma siihen tyyppiin, joka näkyi peilissä, vaikka se tuntui omituiselta. En tietenkään väitä, että E. tekee samaa, mutta sen arvaan, ettei tarvitse ängetä häiritsemään, kun esimurkku kupeksii peilin äärellä.

Mielitauti ei ole lempitautini

2010-12-08T10:37:00.003+02:00

Sijaitsen pyjamassa sohvalla, kun en muutakaan jaksa. Pitää tehdä vakuuttava esitys perjantaiksi, muistin sen juuri eilen. Ostin uuden kalenterin, kun kaikki lipsuu ja unohtuu. Uusi kalenteri auttaa, jos sitä esmes täyttää ja lukee. Olen välillä pärjännyt hyvin luurin kalenterilla, mutta tässä työssä kaipaan isoa paperista, johon saan piirrellä ja kirjoittaa vapaasti. Kuljetan sitä mukanani kaikkialla kuin talismaania.

Kalenteri on harmillisen musta. Siihen pitäisi saada jotain katseltavaa kanteen. Kaikki tarrat ovat liian söpöjä.

Huomenna on mainioilta vaikuttavat pirskeet klubilla. Mutta. En ehkä jaksa olla, kun on paljon ihmisiä. Monta mieluista tuttua on menossa sinne. Monta tuttua, monta vierasta, paljon melua, liikehdintää, alkoholia. Miljoona mikropäätöstä pitää osata tehdä kymmenissä sosiaalisissa hetkissä. Alkoholi helpottaisi, se sumentaa aisteja. Vaan nyt ei kannata ottaa alkoholia. Aivojen pitää saada edes yrittää saavuttaa jonkinlaista tasapainoa, kun taas etanoli häiritsee kemiaa ja sitä kautta kaikkea aivosähinää. Perjantaina olisi myös houkuttava kokoontuminen, kaksikin. Silloin on muutakin härdelliä, tyttären menoa ja sen sellaista. Pitää myös väsätä esiintymisasu lapsen joulunäytökseen, käydä jouluostoksilla, miettiä anopin lahja, tilata safkoja... STOP. Minulla on nyt flunssa ja mielitauti, ne ensin. Mielitauti on eri asia kuin lempparitauti.

Paljon kivoja asioita, mutta pelkkä pukemisen ja menemisen vaatimus väsyttää. Toisaalta, ehkä on hyväkin, että jaksan olla kotona enkä tunne poltetta sinne ja tänne, kun lapset tarvitsevat minua. Jos kävisin kirjastossa ja yrittäisin löytää jotain sellaista, joka ei liikaa satu tunteisiin? Nick Hornbyn Juliet, naked vaikuttaa hyvältä. Ostin sen reissulta. Andrea Camilleri sopii. Christietä luen toki vaikka koska ja saattaa olla, että jotkin nuortenhyllyn kirjat natsaavat. Lukeminen ja blogittaminen ovat parempia päälleni kuin FB tai TV.

Lukutoukalle on aivan kauheaa menettää kyky lukea mitä vain, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Eihän tämä ole loppuelämän tuomio, onpahan vain helkkarin monta vuotta nielevä tauti. Koko ajan elän ihan oikeaa elämää silti, nautin monista asioista. Ikkunasta näkyy hieno väriskaala ja pihakuusi seisoo vakavana, vaikka oksilla pomppii orava. On tämä hetki, kahvia mukissa ja jugurttia kupissa. Rintaa pusertaa hissuksiin. Hengittelen ja sydämentykytykset menevät ohi. Aamulla leikittiin pojan kanssa sotkukaakaota ja juteltiin hammaspesut. Ryömin tytön viereen kerrossängyn yläkertaan herättelemään hellästi ja kaikki aamutoimet sujuivat viimeistä pipoa myöten hyvillä mielin. SP:n kanssa vaihdettiin halaus ja muutama sana ystävällisesti. Lähellä asiat aika oukei, minä vain nyt funkkaan hyvin rajallisesti.

Tämä = niin tätä

2010-12-07T23:08:00.003+02:00

Lapset ovat loman tarpeessa. Pelkäänpä, etten ole ollut yhtä paljon läsnä tänä syksynä kuin olisi tarvinnut. Olin niin paljon omassa pollassani. Esikoinen hakee nyt hyvällä läheisyyttä ja tulee juttelemaan asioitaan (niitä samoja enimmäkseen, mikä kuuluu asiaan), mutta tekee kaikenlaista omituista, kuten tukkii vessanpytyn, syö kaikki kaapeista löytyvät hömppäruoat ja nojaa niin raskaasti lavuaariin salaisissa vessasessioissaan, että kiinnitys alkaa murentua. Onneksi on lunta, jota saa luoda niin paljon kuin hutsittaa! Jotkut Tosikoisen kärjistämät tilanteet saavat hänet satuttamaan itseään, toisinaan myös läimäyttämään pikkusiskoa. (Aargh.)

Tosikoinen päsähtelee 1-3 kertaa päivässä ja saattaa raivostua niin, että paiskoo tavaroita ja lyö tai potkii meitä ihmisiä. Hermoni napsuvat erittäin nopeasti, jos joku lyö tai muuten tahallaan satuttaa (minua tai läheistäni). Joten suustani tulee verbaalisontaa. Enin osa ajasta menee mukavasti ja rauhallisesti, mutta nämä sekalaiset sekoilut syövät naista. Paras lääke on kuitenkin se, että jaksaa olla läsnä, purkaa nämä skeidat ja antaa paljon aikaa sekä huomiota, niin hyvät asiat pääsevät pintaan ikävien purkauduttua - jollain muulla kuin väkivaltaisella tavalla. Tyynynyrkkeily ja -potkinta esim. on ollut suuri hitti.

Tosikoinen ei halua puhua mistään vakavista asioista, vaan huutaa ÄLÄ ÄLÄ ÄLÄ päälle. Sekin on omiaan napsuttelemaan hermoja poikki. Muutan ajattelutapaani taas parhaani mukaan, jotta kuuntelisin enemmän kuin puhuisin. Lapset puhuvat kyllä vakaviakin, jos huomaavat, että heitä todella kuunnellaan.

Toivottavasti asioita auttaa tarpeeksi se, että osaan pyytää kunnolla anteeksi, kun olen puhunut loukkaavasti. Tosikoinen pyytää aidosti anteeksi lyömisiään (lopulta), joten ehkä esimerkki toimii. En kaipaa mitään nopeasti pakottamalla hoidettua anteeksipyyntöä, vaan haluan, että voimme oikeasti sopia, että asia on nyt selvä. Yksi myöntää tehneensä väärin ja toinen kuittaa. Ollaan taas samalla puolella.

***
Olen palannut jossain määrin tutusta aiemmasta minusta takaisin epänormaalin ajanjakson normaaliin. En pysty kuuntelemaan musiikkia, en jaksa katsoa oikeita elokuvia enkä pysty lukemaan kirjoja. En halua hakeutua sellaisten teosten äärelle, joista tulisi voimakkaita tunteita, sitä kai tämä on. Onneksi jaksan halata SP:tä ja jutella hänen kanssaan, ryömiä kainaloon. Kotona on jotenkin rauhoittavaa kuitenkin, vaikka lapset väliin päsähtelevät - suurin osa on rauhaisaa. On vaikeaa muistaa vastata sähköposteihin, mukaviinkaan. Sentään tekstarit saan kulkemaan ja livenä äänen. Näkyy hyvin selvästi, että nämä ovat kaikki selviytymisen kannalta välttämättömiä asioita. Tasapaino pysyy jotenkin ja pystyn funkkaamaan.

Näen mieluusti ihmisiä, koska en ole niin pahasti ahdistuksen runtelema. Aloitteen tekeminen vain on vaikeaa, kun on taas se tuttu tunne, että ihmiset eivät todnäk halua nähdä minua. (Tämä ei useimmissa tapauksissa liity muuhun kuin sisäisiin pösilöinteihini.) Toisaalta lasten käytös todella vaikuttaa siltä, että tämä rouva ei hillu ihan kauheasti missään. Pitää olla läsnä korvat silmät auki, niin tämä taas tästä. On tunnistettava se piste, jolloin on ihan välttämätöntä satsata voimia. Sen lisäksi, että lapset ovat minulle tärkeimpiä, tiedän, että ponnistuksen jälkeen kaikki on yleensä hyväsen aikaa paljon mukavampaa ja rennompaa.

Totta kai olo on uhkaavan flunssainen. Toivunkohan minä ikinä mistään? Mitä jos kuolen kesken kaiken ja näin klesana? Haaveilen, että olisi taas joskus voimia olla vahvoin aistein ja avoimena, tekevänä ja keksivänä niin kuin suurimman osan elämästä. Nyt olen tämmöinen jähmeä nurkissa nyhjäävä pötikkä.

Kansainvälinen vammaisten päivä

2010-12-03T10:37:00.002+02:00

YK:n vammaisten päivän kunniaksi toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi Me Itse ry:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen ohjelman (.pdf). Se on mielestäni erittäin valaiseva ja lisäksi selkokielinen, joten lukemiseen ei mene kauan.

Olisi kauheasti asiaa, mutta en tiedä, mihin olen käyttänyt kaiken bloggausajan ja tänään pitäisi vielä riehaantua pikkujouluakin viettämään irkkikaverien kanssa. (Ja puhunut nyt internet relay chatistä.) Onneksi on tulossa pitkä viikonloppu!

Avartava matkailu

2010-12-01T22:15:00.007+02:00

Rakas päiväkirja. Olin kamun kanssa Tukholmassa. Ruotsissa! Kesken rahapulan? No, koko hytti Hki-Sto-Hki maksoi 36 euroa, joten visa ei rasittunut ihan hurjana, kun jaoimme tuon summan kahteen perttaan. Joka tapauksessa syksyn saldoon rapsahti jälleen erittäin mukava reissu ihmisen kanssa. Juttelimme paljon ja se oli hyvin sympaattista, aivoja tuulettavaa, samoilla laineilla keikuttavaa.

Liihottelin hyvinkin sieltä tultuani ja edelleen ässänaisen kanssa kirjoittaessa. Mutta tänään iski taas ahdistuspeikko iltapäivällä ja kiskoi koivesta alas. Onneksi hain tyttären esikoulusta. Hän murehti ja jumpitteli täysillä, niin sain muuta ajateltavaa ja venyin ison ihmisen kokoon. Samoin eilen, palaamisen iltana oli lapsella niin hankalaa, että äitiydyin heti ja saimme asiat sovittua ennen unen tuloa. Ilmeistä äitipulaa, johon läsnäolo on hyvä lääke. Valitettavasti sorruin alkuun rangaistuksilla uhkailuun. Pittu, jotain muuta pitää keksiä konflikteihin kuin mukavien asioiden menettämisellä kiristämisen. Tänään iltapäivällä keksinkin, siis olin läsnä, kuuntelin ja kannoinkin, kun tytär pyysi.

Perjantaina on vaikka kuinka monta pikkujoulua ja lastenhoitaja varattuna, mutta saa nähdä, voinko lähteä. Ahdistuksessa en enää lähde, paitsi korkeintaan kirjastoon (kun ne nyt taas ovat auki).

Ihmetteleeköhän joku muuten, miksi vammaisen ihmisen läheinen kirjoittaa salanimellä mm. vammaisuuteen liittyvistä asioista? Kun on lukenut Sydän paikaltaan -blogia, ei ihmettele enää. Todellisuus on valitettavasti tarua kamalampaa. Tuolta saan ammentaa tosielämän ahdistusta niin paljon kuin jaksan. Tosin valikoima on supistunut, koska bloginpitäjä on pakotettu poistamaan kirjoituksiaan, tai muuten...

Lisää sälää ja lopussa ankeita mietteitä inkluusiosta

2010-11-25T11:29:00.005+02:00

Uuh, vaatipa aikamoisia setvimyksiä tuon työperäisen laskun kanssa vehtaaminen, mutta kyllä tämä tästä. Pieniä ovat nämä pulmat, mutta ärsyttäviä kuin hyttynen korvassa inisemässä. Sitä paitsi usein löytyy joku avulias taho, joka ratkoo pulmat kuin superhenkilö.

Soitin pilatointipaikkaan ja kysyin, mitäs tehdään, kun voin maksaa laskun vasta muutaman viikon päästä. Siellä sanottiin, että käyt treenaamassa ja muutetaan eräpäivä. Muista nyt Kaura rakas soma ikioma. Että. Aina soitat ja kysyt, onko pulmaan ratkaisua. Jos on pulma, siihen voi etsiä ratkaisua yhdessä jonkun kanssa eikä tarvitse yksin istua sen päällä ja näyttää vaikealta. Vaikka olisikin phonephobinen hobitti.

Pitääkö näitä yhä keski-ikäisenä miettiä ja treenailla? Näköjään pitää. Jos en olisi todistanut itselleni tuhansia kertoja, että pärjään oikeastaan aika hyvin tässä sekopäisessä maailmassa... ööh, niin mitä? Hautaisin viimeisetkin itseluottamuksen ja itsetunnon palikat Kalevankankaalle ja pystyttäisin niille hienon kiven? Kävisin sitten juhlapäivinä sytyttämässä kynttilöitä.

***
Todistaakseni pärjäämiseni runsautta menin käymään tuolla ja unohdin avaimet huoneeseeni. Tietysti kaikki lähistön avaimenhaltijat ovat jossain ja jouduin hakemaan apua vaksilta. Näin juuri.

***
Illalla olin ihmeissäni, mitä kaikkea teen FB:ltä säästyneellä ajalla. Olin tietysti lasten kanssa intensiivisemmin kuin yleensä. Tein syrnikkejä. Luin kirjan loppuun. Pesin tiskiä pyykkiä. Mietin syvällisiä. Kaipasin SP:tä. Puntaroin, miten lisätä kyläilyä ja vähentää baarinotkunnan paineita. Tänään voisin vihdoin soittaa äidille, kun tulee kumminkin tekemisen puutetta jälleen. Ihanaa, kun on aikaa! Tuntuu rauhoittavalta. Ehkä FB:n rytmi on pahaksi ahdistuneelle. Ainakin sen tuijottelua kannattaa vähentää. En halua lopettaa kokonaan, koska FB-kanssakäyminen on niin tavattoman mieluisaa ja mukavaa. Huomasin myös, että jotkin tv-ohjelmat näyttävät huonommilta, koska vain katson niitä enkä toisella silmällä mulkkaa tietokonetta. Niiden katselu kannattaa lopettaa.

Mietin tuossa, ketä mahtaa kiinnostaa minun pienen pieni FB-paastoni, mutta sitten muistin, että tämähän on mun pieni ihq blogini, jossa saan kirjoittaa mitä vain hutsittaa kulloinkin. Pyrin siihen, etten olisi epis sikaniska ketään kohtaan, paljastaisi muiden asioita ja toimin laillisesti, muuten lupa on kirjoittaa ihan mitä vain.

***
Olen muuten erittäin, erittäin huolissani koulu-uudistuksesta, jossa erityisoppilaat pyritään sullomaan lähikouluihin. Suunnattoman huolissani. Viime vuosina kaikista kouluista on kahmittu rahaa pois isolla kädellä, kun taas todellinen inkluusio edellyttää isojen resurssien siirtämistä perusopetukseen. Tarvitaan rutkasti lisää erityisopetuksen asiantuntija-ammattilaisia, koulunkäyntiavustajia ja kaikenlaista muuta taitavaa porukkaa. Tavallinen ope ei pärjää erityisoppilaan tai useamman kanssa, jos ei käy satumainen viuhka open persoonassa ja hänen hankkimissaan erityisopetuksen taidoissa ja ymmärryksessä. Eikä sekään riitä, sillä satumaisinkaan ope (joita myös tiedän monia), ei voi onnistua kovin hyvin, jos luokan kokoonpano on mahdoton, eli liian monella oppilaalla on hirveät tarpeet ja liian vähän aikuisia ohjaamassa.

Joskus, vaikka väki tekisi mitä hyvää, tulee reksi ja sanoo, että ei näin voi tehdä. "Tämä on epätasa-arvoista, kaikkien pitää mennä samojen sääntöjen mukaan." Ja sitten uhrataan oppilas säännöille tuosta vain. Esimerkki. Autismin kirjolla oleva oppilas päästetään hieman aikaisemmin tai myöhemmin välkälle tai pidetään tunteja putkeen, koska siten oppilas työskentelee rauhallisena ja tyytyväisenä. Jos taas oppilas pakotetaan muiden mölyävänä norsulaumana välitunnille ryntäävien oppilaiden sekaan, tämä menee täysin sekaisin. Kuinka monta kertaa kaksi ihmistä voi istua tolaltaan menneen oppilaan päällä ilman, että siitä tulee taantumista, masentumista, fyysisiä vammoja jne.? Noin nolla kertaa.

Tämä täydellisen tietämättömyyden suoma varmuus! Mennään rikkomaan jotain, mitä toimii, pelkän tyhjän sääntökirjan kuva silmissä! Tasa-arvo on jonkun mielestä sitä, että kaikkia koskevat samat säännöt, vaikka kaikki eivät pysty niitä sääntöjä noudattamaan ilman erittäin raskasta hintaa. Voitteko muuten arvata, että masennus on hyvin tyypillinen lisätauti esim. neurologisesti poikkeavilla ihmisillä. He eivät aina pysty toimimaan kuten muut, noudattamaan yksinkertaisia palikkasääntöjä ominaisuuksiensa takia ja saavat siitä alituista räksytystä, naljailua ja rangaistuksia sekä ikuisen huonomman leiman. (Vai pitäisikö puhua me-muodossa. Nykyään olen tosin aah ihanan joustava monessa asiassa, mutta kouluaikoina oli toisin.) Kuitenkin ratkaisut systeemin ja ihmisen välisiin ristiriitoihin ovat usein ilmaisia ja helppoja, jos vain asenteet antavat myöten keksiä ja toteuttaa niitä. Systeemin pitää joustaa silloin, kun ihminen ei voi.

Mitä varten koulu on olemassa? Jonkun kehittämien mielivaltaisten sääntöjen palvomista varten? Sitä varten, että systeemi luistaisi mahdollisimman siististi? Ei ainakaan erityisoppilaita varten, sanoo karmeita kokeneiden oppilaiden ja vanhempien rintaääni. Onneksi tästä on poikkeuksia. Puhun hyvin synkkiä, koska olen kuullut niin valtavat määrät karuja juttuja nykykoulusta. Yksi "suosikeistani" on se, kun mutistista oppilasta rangaistiin siitä, että hän ei puhunut opettajalle eikä edes rehtorille, vaikka joutui tämän puhutteluun. Aargh. Eivätkä nämä ihmiset tarkoita pahaa, he vain tekevät sitä. Siis pahaa, ihan aitoa ja oikeaa pahaa. Valtako se on niin makoisaa, ettei järjen ääni tavoita näitä asennevammaisia? Vai kuuluuko joidenkin opettajien identiteettiin tietää kaikki muita paremmin? Auktoriteetti rakennetaan jääräpäiselle oikeassaolemiselle silloinkin, kun siitä aiheutuu kohtuutonta kärsimystä?

Minusta inkluusio on ajatuksena kannatettava. Mutta se ei voi onnistua tämänhetkisessä ilmapiirissä, jossa ei olla halukkaita satsaamaan lapsiin ja nuoriin. Jos nyt on nipistetty nipistämistään niin perus- kuin erityisopetuksestakin (poikani koulussa ollaan koko ajan niukemmilla), mistä ihmeestä kuvitellaan saatavan valtavasti lisäresursseja inkluusion toteuttamiseen? Lisäksi on sanottava, etten näe Esikoista tavan peruskoulussa ilman, että hän taantuu huomattavasti. Aistimusmaailma on siellä kertakaikkisen tappava eikä tavallisen koulun struktuuri ole hänen hallittavissaan ilman valtavia ponnistuksia. Ne valtavat ponnistukset sitten ovat pois joltain tähdellisemmältä, kuten puhumaan opettelulta. Lisäksi erityislasten joutuminen armottoman kiusaamisen kohteeksi on valitettavan tavallista.

Tällä hetkellä Esikoisella on menossa iloinen vaihe. Asiat etenevät, hän oppii lisää puhumista ja voi jutella kanssamme asioista. Hän osaa monenlaista järkevää kotityötä, huolehtii läksynsä ja toimii muutenkin fiksusti monessa asiassa ja saa siitä tyydytystä. En haluaisi nähdä tätä kaikkea uhrattavan viiden pennin inkluusiolle. Enkä voikaan. Minun on ryhdyttävä kotiopettamaan tai jotain muuta radikaalia. Olen valmis jättämään urani, muuttamaan muualle tai ihan mitä vain laillista, koska en voi katsella sivusta lapseni tuhoamista. Jos joku luulee, että puheeni on liioiteltua tässä kohdin, voin kertoa, että se luuleva ihminen ei tiedä riittävästi autismista, pojastani ja nykykoulusta.

Joudun ehkä palaamaan tähän ja korjaamaan pahimmat virheet, mutta nyt vain painan Julk

Tyypillinen säläpostaus, kun se ATK sukkaa

2010-11-24T14:10:00.005+02:00

Masiina väittää, että kaapeli on mukamas irki. Eikä ole! Möngin pöytien alla tsekkaamassa kaikki kaapelit. En tiedä, mikä nyt sukkaa, mutta en vain saa eteläiseen emoyliopistoon yhteyttä, jonka avulla laskuttaa fyffeä. Kostoksi siis bloggaan hieman. (Haa, tuki-ihminen ilmoitti tulevansa huomenna aamupäivällä fiksaamaan aivan kaikki! Kiitos olkoon! Sattuu vielä olemaan mukava tyyppi.)

***
Roju sanoi joskus sinne päin, että kaikki hyvä, mitä olet kuullut puhuttavan liikunnasta, on totta. Tänään perstrainerin tapaamisen jälkeen tuntui taas siltä. Ja uskoisin, että perjantaisen spinningin jälkeen myös. Olisi kyllä mukavaa, jos olisi treenikaveri. Liikuntaan tulee lisäpotkua, kun saa sopia treffit jonkun kivan tyypin kanssa eikä voi noin vain luistella fiiliksen mukaan oman hyvinvointinsa hoidosta. Perstreenaaja on tietenkin sellainen maksullinen kaveri, joka osaa optimoida treeniä ja ohjata liikkeitä, mutta kas, kun ei ole sellaiseen ihan just nyt varaa.

Käyn siis spinnaamassa perjantai-iltaisen musavisan asemesta, olenko hulusmaanikko? Olen kyllä, rahanmenoa välttävä sellainen. Vielä kun saisin sovituksi maksuaikaa pilatespaikkaan, voisin lauantaiaamuna hurauttaa pilatoimaan. Se on muuttanut ryhtini ja vartaloni näyttää erilaiselta, omemmalta kuin aiemmin keskivartalon voimistumisen ja tasapainottavan venytyksen myötä. Kahvakuulailu ja oikeastaan kaikki muukin liikunta on hauskempaa, kun keskivartalo skulaa.

***
Deadline alkaa painaa harteita ja mietin, miten pystyn työskentelemään vielä paremmin. Yritän hööpöttää toistakin kollegaa kahvilakirjoittamisen pauloihin, saa nähdä, miten onnistuu. Hänellä on kyllä laitoksellakin velvoitteita, mutta jos vaikka kerran viikossa? Sitten minulla on kaksi erityisen mukavaa kirjoituspäivää ja kun kirjoittaminen lähtee kulkemaan, kynnys alenee muinakin päivinä. (Kyllä, näin se menee, etenkin kun uskottelen painokkaasti itselleni niin. Eikä se ole itsehuijausta, jos se kerran toimii. Hmmm.)

***
Sain merkillisen mamoilukohtauksen, kun SP menee Ouluun asti työreissulle tänään ja palaa vasta perjantaina. (Jännittävää muuten nähdä, miten yllättynyt VR mahtaa olla talventulosta.) Mitämitä? Pärjään loistavasti lasten kanssa itseksenikin ja hoitelen hommat mennen tullen. Olen ajatellut kutsua jotakuta kamua torstai-illaksi meille tuijottamaan jotain hyvää reeveereetä, mutta on vielä hieman vaiheessa, kuka pitää esim. Couplingista tai Teacherista ja pääsisi näin lyhyellä varoitusajalla. Varapygmillä ainakin on samanlainen maku, mutta hän on töittensä raskauttama suurimmassa määrin. Mikä on sikäli hyvä, että tietää leipää.

Mamoilu ehkä johtui siitä, että olemme SP:n kanssa lähentyneet ja se tuntuu hyvältä. Häädimme tyttären omaan huoneeseensa mahtipalkkio- ja juhlasysteemien avulla, joten nyt voimme kölliä iltaisin toistemme lähellä. Jollain mekanismilla myös juttelu tuntuu rennommalta, antoisammalta, luontevammalta, kun fyysinen läheisyys on saatu vakiintuneeksi osaksi olemista. Enkä nyt tarkoita ollenkaan vain seksiä, vaikka sekin on tärkeää.

***
Aloitin eilen yhtäkkiä Facebook-paaston ja vieläkin hieman ihmettelen, että mikäs nyt! Kyse siinä hetkessä oli kai ensisijaisesti uhmasta, että kyllä minä prkl pärjään ilman jatkuvaa Naamastossa roikkumistakin. Toiseksi syynä on perhe. Haluan olla nyt enemmän läsnä perheelle ja vähemmän pää imeytyneenä tietokoneeseen. Kolmas eikä ollenkään vähäisin on kadonneen keskittymiskyvyn metsästys. Pompin asiasta toiseen enkä saa työhön, lukemiseen tai edes telkkarinkatseluun pitkäjänteisyyttä. Kesken lauseen, jos se tökkäisee, hyppään ihan vähän vain FB-sivuja selailemaan ja pörisemään jotain mukavaa. Kun palaan takaisin lauseen puoliväliin, ajatus on loitontunut puolen kilometrin päähän ja sen takaisin pyydystäminen ja kelaaminen on työlästä ja ikävää.

Haa, kokemukset Ässän kanssa netittömästä kahvilakirjoituksesta epäilemättä lymyävät päätöksen taustalla! Keskittyminen on ollut ihan jotain muuta mukavassa seurassa keskellä maailman menoa.

Saa nähdä, miltä tämä tuntuu loppuviikosta. En ole päättänyt, milloin palaan naamailemaan. Tänään kävin hiukan säätämässä Restaurant Cityä, kun se on olevinaan kiva peli. Päätin tosin, ettei minun tarvitse käydä edes sillä leikkimässä, vaikka olisi kuinka koukuttavaa, mutta kerran päivässä toki saan, jos haluan. Eilen illalla oli selviä FB-vieroitusoireita, kun piti tepastella ympäri huushollia ja nauttia Auraa piparien (Pipari mainittu!) kera. Mutta ei mitään sen vakavampaa, esim. kouristuksia tai vaahdon tursuntaa suupielistä. Väsymys humpsahti yhtäkkiä ylleni ja pakotti vuoteeseen, kun en ollut tietokoneen välkkeen väkisin piristämä.

Vaivaisliike

2010-11-24T08:10:00.003+02:00

Seuraavista vaaleista tulee vaikeat. Ainakin minulle. Vaikuttaa siltä, että Amu Urhonen ei pääse vihreiden ehdokaslistalle enkä nyt tiedä, kuka olisi sellainen vammaisaktivisti- tai edes esteettömyyttä oikeasti tajuava ja sitä aktiivisesti puoltava ehdokas, jota voisin äänestää. Sinänsä puoleella ei olisi väliä, koska vammaisasioissa tehdään käsittääkseni ihan oikeaa yhteistyötä yli puolueiden. Vaan enhän minä tietyille puolueille voisi mitenkään antaa ääntäni.

Sivumennen, vaikka vihreiden vammaisaktivistit kokoaa ironisesti nimetty Vihreät vaivaiset ry, soisin, ettei kukaan enää käyttäisi menneisyyteen jo aikapäiviä jäänyttä vaivaisliike-sanaa yleiskielessä. Nykyään puhutaan vammaisliikkeestä.

Äänestystuska ei tietysti ole ainoa tai edes isoin vaalituskista. Yleinen keskustelu on tuskaisampaa. Toisaalta nyt on vellottu suurella tunteella jo mamuissa ja homoissa. Naiivimpi toivoisi, että päästäisiin puhumaan asiallisesti isoista linjoista. Vaan eihän niin koskaan käy, kun suuret ja raskaat asiat ovat liian isoja ja sekavia sekä hitaita kohuilla elävälle medialle. Olisiko hyviä ennusteita vaaliteemoille, vai jatketaanko homoista ja mamuista kohkaamista seuraavat viisi kuukautta?

PS. Minusta on hyvä, että homo- ja mamuteemoista keskustellaan! Keskustelun sävyt ja sisällöt vain ovat olleet tuskastuttavia.

Taas konkkaan

2010-11-23T20:02:00.005+02:00

Minua peloteltiin kamalalla asialla nimeltä konkurssi, kun olin pieni. Kesti pitkään ennen kuin vapauduin lainkaan rahankäytössä. Hermoilin aika tavalla. Sitten, kun tulin mukavapalkkaiseksi IT-ihmiseksi, rohkenin ostaa itsellenikin jotain yli viiden pennin. Nyt olen lauleskellut aika reippaasti syksyn mittaan ravintolaruokaan sekä -juomaan ja muuhun hauskaan, ei-riistetyllä työvoimalla tuotettuun palveluun. Ei kaduta lainkaan! Kumminkin nyt pussinpohja häämöttää ja täytyy ryhtyä elämään suu säkkiä myöten. Mitäs se meinaa? Mennään taas konkkaan?

En mene ravintolaan syömään tai etenkään juomaan. Tai jos menen, otan vain vähän sekä pientä. (Vaatii luonteenlujuutta, näinköhän minulla on sellaista?) En ostele mitään. Se ei ole vaikeaa, yleensä en juurikaan himoitse kamaa, vaatteita tms. Kävelen ja pyöräilen työmatkoja. Hoitelen työmatkalaskut ja vastaavat heti paikalla. Teen hyvää perusruokaa kotona isoja satseja myös pakkaseen. Se vaatii suunnittelua ja aherrusta, mutta jospa voin ottaa lapset mukaan.

Meille näkyy aika ajoin käyvän näin, että hupsis, fyffendaalit osoittautuvat yhtäkkiä huvenneiksi. Monta laskua kosahtaa samaan aikaan ja muuta menoa iskee samoille masseille. Auttaisi kai, jos olisi tarkan euron naisia sekä miehiä. Toisaalta tämä rahapula on juurille palaamista. Suurimman osan elämästäni olen saanut nipistää joka menosta pää punaisena, kun rahaa on ollut vähän tai naurettavan vähän. Ei pidä unohtaa koskaan, millaista on olla vähävarainen! Vaikka eipä tämä väliaikainen notkahdus siihen täysin auta?

Viime vuosina on tuntunut kroisokselta, kun on perusjuttujen lisäksi saanut riekkua viikottain ja vieläpä käydä ulkomailla lomamatkalla! Asumme mukavasti, auto on turvallinen eikä yleensä ole mistään tärkeästä pulaa, joten karseita kroisoksia tässä ollaankin, kun globaalisti miettii.

Kohumamuhomomammutti

2010-11-23T09:29:00.004+02:00

Tamperelainen tuhopoltto tuntuu todella karmivalta.*) Onko kenelläkään siisti puku päällä ja hyvä asema plakkarissaan mamu- ja homokammoa lietsovalla mitään vastuuta siitä, että jotkut sekopäät tarttuvat aseisiin? Tai onko medialla mitään vastuuta, mediassahan nämä keskustelut pyörivät. Kuka saa palstatilaa? Kaikkien pitää tarttua kuumiin aiheisiin ja kuumentaa niitä lisää, koska se... lisää mainosmyyntiä? Vai miten se menee. Äh, vastuu on niin passé, kaikki pulmat ovat muiden syytä. Esimerkiksi mamujen, homojen, sekoboltsien, uskisten, median, poliitikkojen jne. Sitten, kun on syytelty oikein hartaasti, tuntuu ihan kuin olisi tehnyt jotain itse ongelmalle.

Me joskus harkitsimme muuttoa siihen taloon. Ylimmässä kerroksessa oli aika kiva kämppä yllättävän järjellisellä hinnalla kaupan.

Olen miettinyt, onko ihmisryhmien näkeminen toisina lähestulkoon biologinen ominaisuus ihmisissä, kun se on niin tavallista. Minä joudun joskus ponnistelemaan, että saan ihmisryhmän x luettua pois toisen asemasta. Jotkut solahtavat sinne niin yhtäkkiä. Vaikkapa rasistit. Ja mitähän hyötyä tästä ominaisuudesta on kenties joskus ollut? Pystyy hyvin omintunnoin kahmimaan rajallisia resursseja itselleen ja omalle posselleen, kun ei tarvitse tuntea mitään myötätuntoa niitä toisia kohtaan?

Lapset, vammaiset ja vanhukset ovat muuten aika huomattavia toiseuden edustajia monille itseään suvaitsevaisena ja sivistyneenä pitävälle ihmiselle. Kehtaan väittää näin enkä edes perustele tai viittaa mihinkään lähteeseen. Tarkkailkaa avarakatseisuudellaan kerskuvia naapureitanne.

***
Nyt väsyttää ihan kunnolla taas ja tekee mieli nyhjöttää sohvannurkassa yötä päivää. Jälkimmäinen ei tosin tunnu pahalta. Lapset näyttäisivät kaipaavan läsnäoloani nyt kovasti ja tulevat koko ajan hääräämään sohvannurkkaani ja tekemään asiaa luokseni. Valtaisan ahdistusrupeaman jälkeen on luonnollista tuntea suurta väsymystä? Mutta jos peevelin depis tulee ja valtaa takaisin ahilta saamansa pläntin, sitten... harmistun. Äh. Väsy on aiemmin usein merkinnyt depistä, siksi vähän hötkyilen. Saan hötkyillä, kunhan en vahingoita ketään. Kiitos.

Loppuhelmeksi masentuneen isoäidin supersankariterapiaa! Tällaista pitäisi olla tarjolla KELA-terapioissa.

*) Anonyymi hermostui tästä, joten kerron selvennykseksi, että tässä kohtaa tapahtuu ajatushyppy ja mieli alkaa kelata esim. Joensuun tuhopolttoja ja Pride-kulkuetta vastaan suunnattuja iskuja. Tampereen tuhopolton motiiveista minulla ei ole tietoa.

Kahvilakirjoittaminen

2010-11-22T14:35:00.002+02:00

Alan ymmärtää kahvilassa kirjoittavia entistä paremmin. Tänäkin aamuna ässässä seurassa oli tavattoman mukavaa. Avokonttorissa olin tulla hulluksi tai ainakin pidin vaikeana keskittyä mihinkään pasianssia vaativampaan, mutta kahvilassa on ihan eri tunnelma.

FB:n tai vastaavan sossumedian läsnäolo työpöydällä tarkoittaa jatkuvaa kontaktia maailmaan, mitä se sitten tarkoittaakaan. Jotain muuta kumminkin kuin yksinäistä pakertamista. Kahvilassa maailma on ympärillä rauhallisena ja miellyttävänä eikä vaadi läsnäolollaan kirjoittamista (toisin kuin FB). Siispä saan keskittyä työkirjoittamiseen ja -lukemiseen, mitä nyt ässän kanssa riehaannutaan juttelemaan kiinnostavia välillä.

***
Olen nyt ollut useamman päivän pienellä ahdistuksella. Se on hyvin ihanaa. Eilen illalla ei tehnyt edes mieli punaviiniä (nautin tosin yhden glühweinin) eikä tupakkaa. Annoin itselleni luvan taistella marraskuun ahdistusta vastaan jopa tupakoinnin keinoin, vaikka se ei ole niin järkevää. Nyt ei kuitenkaan tee taas mieli. Paitsi ehkä siellä baarissa. Johtuuko baaritupakan himo tottumuksesta (alkoholi tuo välittömän assosiaation) vai sittenkin enemmän runsaan sosiaalisuuden vaatimuksesta? Ihmiset ovat ihanimpia, ihmiset ovat hermostuttavimpia. Kaksin jonkun kanssa ei tarvitse polttaa (vaikka saattaa tehdä mieli), mutta isommassa porukassa alkaa nikotiinihammasta kolottaa.

Olo on enimmäkseen siis hyvä ja rauhallinen. Ihme! Tämäkin on yksi vaihe ees ja taas junnailevassa toipumisessa. Otan siitä kaiken ilon irti!

Seksipuolikin tuntuu nyt tasapainoiselta eikä hullunmyllyiseltä myräkältä. Onhan se aikamoista, kun masennus loppuu ja ahdistus jatkuu, niin seksin herääminen voi tuottaa aika kummia juttuja. En viitsi täällä kirjoittaa isommin seksistä, se ei tunnu mukavalta. Olen kai viimein oppinut, mikä on sujuvan sosiaalisuuden kannalta liian avointa? Edes vähän?

Olen tänään lukenut useita hyviä tekstejä, mutta tämä Amanda Baggsin kivusta ja kielestä kertova bloggaus on ehkä paras.

Helvetin jäätyminen todistetaan vuosittain marraskuisessa Suomessa

2010-11-18T08:38:00.003+02:00

Aika moni kärsii marraskuusta. Moni ei kärsi ja kivat vaan teille prkl. Anteeksi. Älkää tulko hieromaan sitä naamaan kumminkaan, jos tulette vastaan, niin ehkä jaksan olla iloinen puolestanne. Laajemmin ottaen moni kultalusikka suussa syntynyt kuvittelee, että kaikki päälle satanut menestys on heidän omaa ansiotaan ja sinänsä kenen tahansa saavutettavissa. Kun ne vain vähän viitsisivät yrittää. Masentunut ottakoon itseään niskasta kiinni, ahdistunut todetkoon, että ahdistuksen syyt ovat aivan höpöhöpöä ja lopettakoon sen saamarin ahdistuneisuuden! Köyhät leipokoot itse leipänsä ja käykööt mustikassa niin ihan hyvin pärjäävät ja voivat kohta menestyä muutenkin. Lopettavat vain sen luuseroinnin. "Eihän Suomessa kukaan näe nälkää omaa syyttään." No prkl taas uudelleen. Ikävä kyllä valtaosa kansanedustajista taitaa olla tätä kultalusikkajengiä ilman isompaa kontaktia todellisuuteen.

Minä muuten koin aina olevani jonkinlainen sunnuntailapsi siksi, että pystyin aina nauttimaan niin paljon elämisestä. Aistini tarjosivat minulle valtavasti mielihyvää (jos rääkkäystäkin) ja kaikki kiinnosti minua vietävästi, eli sain myös voimakasta mielihyvää uusien asioiden oivaltamisesta ja ajattelusta. Silti automaattisesti eläydyin syrjittyihin ja tölvittyihin voimakkaammin kuin ulkonaisesti menestyviin syrjijiin ja tölvijöihin tai muista piittaamattomiin sopeutujiin. Miksi? En ajatellut, että muiden pitäisi nauttia samoista asioista kuin minä tai toimia samalla tavalla, niin kaikki olisi hyvin.

Moni tallottu ja marginaaliin survottu ihminen eläytyy vahvasti menestyjiin ja porskuttajiin. Siitä seuraa sellaista hauskaa, että erilaiset tallotut ihmisryhmät pyrkivät tallomaan toisiaan sen sijaan, että ottaisivat valtaa eliitiltä. Mukavaa eliitille, kun syrjityt kääntyvät toisiaan vastaan. Tämän näkee jo yhden asian yhdistyksissäkin. Paljon voimia menee yksityiskohtien viilaamiseen ja henkilökränäämiseen, vaikka maailma huutaa korjaamista. (Juteltiin näistä muuten Ässän kanssa. Loistoherkkua kahvin kera sellainen.)

Ja miksi minun on vieläkin vaikeaa antaa itsestäni haavoittuvaa tai kärsivää puoltani näkyviin muualla kuin täällä blogissa tai oman puolison kanssa (ja silloinkin rajallisesti)? Siksi kai, kun haavoittuvuus ja kärsimys ovat niin juukelin rasittavia juttuja muiden kannalta. Minulla ei ole lupa olla rasittava. Paitsi täällä blogissa, jonne jokainen tulee omalla vastuullaan. (Muahahhahhaa *silittää fiktiivistä angorakissaa*)

Liittyykö se oman rasittavuuden kieltäminen noihin ylläoleviin asioihin? Ehkä siten, että näen muilla olevan aina isomman oikeuden kärsimykseen kuin itselläni. Tai ennen näin, 1997-2001 tapahtumat antoivat minullekin oikeuden eivätkä ihan kaikki minulle esitetyt traagisuudet ole sen jälkeen herättäneet sydäntä riipivää empatiaa. Jos on monta kuukautta esim. palannut kotiin realistisesti peläten, että sieltä löytyy kuollut ihminen, ihan jokainen katkennut rakennekynsi ei heiluttele enää.

Älkää ymmärtäkö väärin. En missään nimessä näe, että kenelläkään pollapulmista kärsivällä tarvitsisi olla tuollainen raskas ulkoapäin tuleva syy pulmiinsa. Kukaan ei ole tämäntapaisessa kondiksessa huvikseen tai omasta tahdostaan. Jos se rakennekynsi nyt suistaisi elämän radaltaan, taustalla on vääjäämättä paljon isompia asioita. Näitä ei voi kovin hyvin mitata tai vertailla.

Perjantainen ämpäröinti-ilta oli jonkinlainen pohja, josta olen tullut milli milliltä ylöspäin. Tämä suunta tuottaa ihania ilon ja rauhan puuskia, vaikka tila ei ole varsinaisen valtaisasti parantunut, mikäli rintalastan alla oleviin tuntemuksiin voi luottaa. Voisi karkeasti sanoa kumminkin, että pää on tullut omasta sirmakasta veke. (Varoitin, että sanoisin karkeasti.) Ja se on hienoa! Täällä ulkopuolella onkin kaikenlaista vänkää katseltavaa! Toivoisin, että te kaikki muutkin ahdistuksessa, depiksessä tai molemmissa (tai ihan diagnoosinimityksiin katsomatta) saisitte tilaisuuden ainakin hengähtää. Marraskuuvaiva yleensä helpottuu joulusta, eikö vain?

Amatsonihaaveissa jälleen

2010-11-17T14:49:00.004+02:00

Minulla oli tänään tapaaminen kunto-ohjaajan (pers-trainerin, kautta gluteus maximuksen) kanssa, kun se kuuluu salin liittymisen hintaan. Treenarin avulla opin tekemään liikkeet hyvin ja lisäksi saan tsempitystä, etten jää pelkästään mukavimmalle alueelleni. Oli oikein mainiota, ellei peräti loistavaa, kun sain itsestäni paljon irti. Pahus vaan, kun normaalisti treenarin tuntihinta ylittää lompakkoni uskonnon asettamat rajat.

Treenari kertoi, että minun tavoitteisiini sopii funktionaalinen harjoittelu. Hyvä treenari, tuli samaan tulokseen kuin minä jo paljon aiemmin! Liikkuvuutta, lihasvoimaa ja sykettä haetaan koko vartaloa rasittavin liikkein, eli teen kiertoharjoitteluna tuota suloista kahvakuulaa ja vapaita painoja. Jee! Se tarkoittaa myös, että pystyn harjaannuttuani nostamaan nykyistä painavamman taakan lattialta ja työntämään sen yläkaappiin. Lisäksi se tarkoittaa, etten menetä tylsyydestä järkeäni reidenlähentäjäkoneessa. Minua ei kiinnosta vartalon muokkaaminen, vaan (fyysisen) voiman ja jaksamisen lisääminen. Oikeastaan eniten kiinnostaa rasittavien ajatusten siirtäminen pois päästä keskittymällä johonkin muuhun ja manipuloimalla hormoneja, eli stressinhoito. Liikkumisesta ei saa siis tulla mitään stressaavaa pakkotahtista skeidulaa, vaan jotain, mitä teen omaksi ilokseni, sen pitää olla omaa aikaani.

Yritän säilöä tätä treeninjälkeistä tunnetta kaikkialle, myös tähän blogiin, että voisin löytää sisuksistani kerran toisensa jälkeen halun mennä heiluttamaan kuulaa ja painoja sekä spinnaamaan. Minulla on vieläkin lämmin ja huippu olo. Harkitsen myös salin nyrkkeilysäkin kokeilemista, jos saisi tätä kivettynyttä raivoa purettua samalla. Toivottavasti se ei mene mäsäksi.

Perusteltua (aivan varmalla) optimismia

2010-11-16T14:39:00.004+02:00

Tänään tuntuu optimistiselta. Ehkä minusta saa vielä ihmisen. Vaikka rintalastan alla on välillä iso kivenmuhkura, välillä alasin ja välillä yleistä särkyä (tai kaikkia yhtä aikaa), päässä joku ääni väittää, että tämä tästä vielä kuulkaas iloksi muuttuu. Minusta voi tulla taas hyvä ystävä itselleni ja muille, voin tehdä töissäkin järkeviä ja rakentavia juttuja ja äitinä... äitinä olen mielestäni onnistunut pysymään jotenkin hollilla kaikesta huolimatta. Lasten kanssa pystyn kokoamaan itseni läsnäolevaksi. Olen välillä muissa maailmoissa ja ärtyisäkin, mutta silti niitä tiiviitä läsnäolon hetkiä tulee joka päivä. Ehkä se, että tulee kunnolla nähdyksi päivittäin riittää siihen, ettei ainakaan mene rikki? Kun perushoito toimii ja koti on vaan... köh köh... ihan pikkuisen sekaisin.

Tytär oli tuossa äskettäin kovassa kuumeessa ja halusi kuumeilla sylissäni. Hän houraili kuumeunissaan jonkin verran ja selitti, että peitto on kamalan painava, hän ei jaksa kantaa sitä mihinkään. Jonkin aikaa sain kertoa hänelle hyvin painokkaasti, että hänen ei tarvitse huolehtia mistään, isä ja minä kannamme peitot, hänet itsensä ja hoidamme kaiken, mitä tarvitsee hoitaa. On kertakaikkisen ihanaa luvata tuommoista vilpittömästi ja tietää, että sen pystyy pitämään tuossa tilanteessa täysin. Lapsi rauhoittui myös siitä ja uinahti jälleen kunnolla.

Kaikkein ankarimpina aikoina istuin isossa nojatuolissa ja ajattelin itseni kaikkivoivan ja kaikesta huolehtivan äitijumalan syliin. Tuntui hyvältä olla itse se äitijumala, joka pystyykin hoitamaan kaiken tuossa hetkessä eikä sylissäolijan tarvitse kantaa pienintäkään huolta.

***
Työn suhteen on varsin hyvä pöhinä. Näköjään kehityskeskustelu ja yhteiskirjoittaminen voivat toimia näin pätevästi! Minulla on aika tiukka deadline, tammikuun loppu, mutta minun on mahdollista pitää se nyykähtämättä. Teen päässäni suunnitelmia, siirrän ne kohta paperille ja lähetän ohjaajille. Minun pitää hyödyntää ohjaajiani enemmän, lähettää heille matskuja ja saada palautetta. Jos he ovat kiireisiä, he kyllä ilmoittavat. Minun ei tarvitse arastella heidän kiireisyyttään. Eikö vain näin?

Voi kekkonen, kun pitää ihmisen pyytää joka suuntaan anteeksi olemassaoloaan. Se ei ole niiden muiden vika, ihan omaa pöljäilyä se on. Syytän kaikesta marraskuuta ja katson ikkunasta, miten helkutin pimeää on taas. Mutta valostuu ajastaan.

Vanhan kertaus

2010-11-15T19:28:00.004+02:00

Katselin vahingossa vähän vanhoja tekstejäni ja tuntuu, että kertaan samoja juttuja vuodesta toiseen. Voihan pytty. Elämä menee spiraalia, joka hissuksiin (kai) etenee johonkin suuntaan. Teemat pitää kerrata tarpeeksi monta kertaa. Pitääkö tunteen olla olla niin hidas, miksei riitä, että älyllä tajuaa. Antaisiko joku korvausta tai rahat takaisin? Miksei?

Kirjoitustreffit

2010-11-15T14:35:00.003+02:00

Suosittelen ehdottomasti muillekin kirjoitusblokkilaisille, jos vain löydätte hyvän samoissa pulmissa painiskelevan kamun, että menette kahvilaan ilman nettiyhteyttä ja kirjoitatte siellä. Ainakin minusta tämä oli loistava viikon aloitus. Tehdään sama juttu ensi maanantaina, mikäli susi ei syö!

Olo on parempi, kun olen saanut purettua mieltä painavia asioita ja jäsenneltyä miettimisen, kirjoittamisen ja kommenttienne avulla tätä isoa, sekavaa möykkyä. Ei tämä kesken lopu, että sikäli tämän blogin jutut epäilemättä liikkuvat näissä mietteissä vielä vaikka kuinka.

Uutisia! Tyttären siirto omaan huoneeseensa oli pääosin menestys. Aamu vain sujui äärimmäisen nihkeästi. Olisi pitänyt ottaa juhlallinen ja ilahtunut ote heti ekaksi ja onnitella painokkaasti onnistuneesta omassa huoneessa nukkumisesta sen sijaan, että enimmäkseen vanhemmilta kuului motkotusta aiheesta etkö voi nousta NYT kun on aikamoinen KIIRE. Bzzzzt, vanhanaikainen moka. Illalla onneksi saa taas yrittää uudelleen. Sikäli vanhemmuuden mokat ovat armeliaita, että tilannetta yleensä saa korjata seuraavalla kerralla, jos vain hoksaa mokanneensa.

Ystävyydet voisivat toimia samalla tavalla, että tilannetta saisi korjata, jos on tapahtunut moka ja pulmista ilmoiteltaisiin melko nopsaan sekä suoraan. Tämän huomion sanon itselleni toivoakseni kehittävässä ja rakentavassa hengessä, etten närkästy. Tämä ei ole minulle helppoa, kun pitkään automaattisesti vetäydyin pulmien tullen, koska minulla ei ollut voimia törmäyksiin. Mutta josko nyt aina voisi puhua asiat halki, kuunnella ja etsiä kontaktia uudelleen, milloin se tuntuu hapertuvan ystävien välillä.

Sosiaalisesta struktuurista

2010-11-14T14:39:00.004+02:00

Heko heko. Ensin pidetään kuukausikaupalla taukoa ja sitten aletaan pukata kolmea tekstiä päivässä. Voot? Taitaa olla rouvalla pientä jäsentämisen tarvetta.

Minulla kun on varsin Asperger-tyyppinen piuhoitus aivoissa, olen joskus pitänyt hassuna suurta joustavuuttani monissa asioissa. Pystyn nopeasti muuttamaan päänsisäistä järjestystä vastaamaan muuttuvia olosuhteita. Tiedän autismin puutteesta kärsiviä ihmisiä, joiden on vaikeaa muuttaa suunnitelmaansa, vaikka kyse olisi yksinkertaisesta muutoksesta, esmes menemisestä kauppaan A kaupan B asemesta. Mietittyäni noita yksin-seurassakuvioita hoksasin, että kaipaan tiettyä sosiaalista struktuuria ainakin näin stressaantuneina aikoina. Rakenteen perustana on se, olenko yksin vai jonkun tai joidenkuiden kanssa liikenteessä. Valmistaudun eri tavalla näihin tilanteisiin. Muutos yksinolosta seuraan ei yleensä ole vaikea, mutta toisin päin se joskus on.

En tarkoita, että minuun tarvitsisi takiaisena takertua koko ajan, vaan sitä, että saan tiedon etukäteen, jos kaveri pyytää minua kanssaan jonnekin, mutta aikoo vaikkapa tanssia koko illan ja pitää minua paikanvartijana pöydässä. (Muistoja, muistoja...) Äsh, en nyt muutenkaan tässä kirjoittele mitään Kauran käyttöohjetta enkä etenkään halua syyttää ketään mistään. Paitsi ehkä vähän äitiä ja sehän nyt kuuluu äidin hommaan, että syytöksiä putoilee niskaan...

Mietin sitäkin, miten tärkeää näköjään on pettymysten välttäminen. Tämä juontuu äidistä ja lapsuudesta enkä jaksa siitä nyt länkyttää enempää. Siihenkin liittyy tietynlainen henkinen jäykkyys ja kielteisten tunteiden tajuamisen hitaus. Olen ratkaissut yleensä tämän siten, etten odota mitään. Sekin käy aika tylsäksi välillä, kun olisi mukavampaa odottaa ja iloita jo etukäteen. Käytäntö on toisaalta odottanut, ettei omasta ja äiten mielestä selkeäkään ilmaisu aina tavoita, vaan tulee väärinkäsityksiä eivätkä ihmiset kai tule ajatelleeksi, että haluaisin tietää jonkin asian etukäteen. Kommunikaatio on pirun vaikeaa meillekin, jotka sitä periaatteessa osaamme.

Päässäni alkaa hahmottua yleistyneen ahdistushäiriön ja autististen piirteiden välinen linkitys. Saa nähdä, onko tajuamisesta käytännön hyötyä, mutta kiinnostavalta tuntuu miettiä näitä, nähdä asioita uudessa valossa.

Häpeävaroitus

2010-11-14T11:24:00.002+02:00

Vaikka en ole maininnut sitä erikseen, moni näistä nyt kirjoittamistani asioista aiheuttaa valtaisaa häpeää. Se, ettei pärjää ilman kädestäpitoa mukavien ihmisten seurassa pöydässä musavisassa? Sietämättömän hävettävää. Juo itsensä humalaan ihan tarkoituksella? Jokseenkin karsean hävettävää. Ruikuttaa pulmistaan blogissa, vaikka maailma on väärällään isoja ongelmia? Kommenttienne ansiosta ei hävetä ihan niin paljon. Ehkä tästä pörinöinnistä on hyötyä jollekulle muullekin kuin minulle. Silti oman navan ympärillä pyöriminen hävettää kroonisesti. Kävin syksyllä puhumassa pelitapahtumisessa pelaamisesta ja hävetti, kun puhuin vain itsestäni (kuten oli pyydetty). Ketä voi kiinnostaa keski-ikäisen omaishoitajan pelailu? Hävettää itsen vähättely ja hävettää, että on paha mieli näin usein, vaikka elämässä on valtavasti kaikenlaista hienoa! Kirjoitusblokki vasta hävettääkin! Kerrankin ihan unelmaduuni ja minä vaan jumitan! Kekkele. Seksihalutkin hävettävät. Pitun noloa koko pitun elämä!!! (Okei, nyt alkaa vähän naurattaakin.)

1näisyys

2010-11-14T10:16:00.003+02:00

Oikeastaan piti eilen puhua yksinäisyyden tunteistakin, mutta se jäi vain eiliseen otsikkoon. (Joka kyllä viittaa myös tähän minän ympärillä pyörivään kirjoitteluun ja yhteen hassuun vanhaan hittiin.) Olen aina ollut ylpeä yksinänen, joka ei tarvitse kädestäpitelijää mennäkseen mihin haluaa! Leffat, näyttelyt, matkat, mutkat, kävelyt, harrastukset... yksin ja ihan itse juuri niin kuin haluan.

Yleensä olen hahmottanut etukäteen, jos en jaksa yksin enkä mene. Joskus tulee mokia, jos ei hahmota täysin olevansa menossa yksin, vaan luulee jotain muuta omassa haihattelevassa mielikuvituksessaan. Tavallisesti en mene porukalla mihinkään, kun tulee huono fiilis, jos tyypit hylkäävät. Etukäteen ei voi tietää, meneekö joku bäkkärille tai iskemään tyyppejä tai muuten vaan viuhtoo menemään. Mieluummin menen selkeästi yksin, etten vahingossa odota mitään keneltäkään. En edes koe, että minulla olisi oikeutta edellyttää keneltäkään menemistensä rajoittamista minun takiani! Olisi tympeää olla joku riippa.

Olemme nyt SP:n kanssa ottaneet useampana perättäisenä viikkona lastenhoitajan turvin iltalomaa. Olen tuntenut, miten tajuttoman kivaa on kulkea oman luottokaverin kanssa! Tiedän, että hän haluaa minut lähelleen istumaan, hän haluaa jutella kanssani, tarvittaessa pitää minusta huolta (ihan kuin minä huolenpitoa tarvitsisin, irvistää ylpeä yksinäinen - ggnnnh) ja koska tunnen hänet hyvin, hahmotan hänen motiivinsa ja mielenliikkeensä siksi hyvin, että oloni on turvallinen eikä tarvitse jäädä arvailemaan mitään. Voiko olla, että jonkun muun ihmisen kanssa on yhtä mukavaa kulkea kuin yksin? Ilmeisesti. Bonuksena puolison kanssa palataan samaan osoitteeseen ja voidaan jutella illan tapahtumista, jakaa asioita.

Pidän tuosta SP:stä kovasti. Kunpa saisimme pulmamme ratkaistuksi. Molemmat repsotamme nurkista ja olemme epäkunnossa vaikeiden vuosien jälkeen, mutta meillä on silti paljon tervettä ja hyvää virtailemassa välillämme. Kaipaan kovasti myös ystävyyttä elämääni ja sitä tuntuu olevan käden ulottuvilla, jos vain tämä hebailuni ei pilaa kaikkea.

Minä ja minä liikennevaloissa

2010-11-13T21:40:00.005+02:00

Kirjoitan pääasiassa tästä omasta pikku minusta nyt, kun sisuksissa tuntuu kuohuvan ja kiehuvan. Olen tottunut olemaan hötkyilemätön ja tasapainoinen, järkevä, nyt sen sijaan saan merkillisiä vauhkoilutiloja ja panikoin omituisista asioista. Jos muistan oikein, jotain tämäntyyppistä oloa on ollut aiemminkin oikein isojen sisäisten muutosjaksojen kohdalla. Ehkä pariin otteeseen elämäni varrella.

Iso sisäinen muutos tekeillä? Nyt on voimaa ja tilaa enemmän kuin viimeiseen 13 vuoteen, joten on aika koota omat palaset uudelleen kokonaisuudeksi? Aika luopua haittaaviksi käyneistä toimintatavoista, jotka aikanaan olivat välttämättömiä? Aika päästää energiaa virtaamaan, kun surua, raivoa ja muuta ankaraa tunnetta ei tarvitse väkisin pitää poissa tieltä? Erikoista on sekin, että seksuaalisuus on taas herännyt aikamoisella voimalla. Hauskaa, mutta ajoittain turhauttavaa.

Menin eilen erittäin mukavaan porukkaan visaamaan, mutta silti ahdistus oli pakottaa minut kääntymään saman tien pois ja ovesta ulos. Yksi ystävänä pitämäni ihminen katsoi minua kylmästi pöydän toiselta puolelta jo siinä vaiheessa, kun kurkin ikkunasta, mihin pöytään pitäisi suunnistaa. Toinen ei ollutkaan varannut paikkaa vierestään, vaikka siitä oli ollut puhetta. Se oli tietysti pelkkää läppää toiselta puolelta. Minä olisin siinä tilassani tarvinnut jotain turvaa. Istuin oudompien ihmisten keskellä ja yritin olla itkemättä tai päästämättä naamaani epätoivon irveeseen. Miksi en sitten lähtenyt saman tien pois? Sitä en voi ymmärtää. Sen sijaan aloin ämpäröidä olutta isoja määriä, määrätietoisesti hankkiutumaan humalaan. Nerokasta toimintaa. Nyt on tosin ollut jotenkin puhdistunut olo, ehkä se juopottelu ei aina ole pelkästään pahasta. Mutta en halua vastaavaa kokea enää ikinä, jos saan pyytää. Kiitos.

Tapasin illalla useampiakin hyviä tyyppejä, mm. ässän naisen, joka reagoi kirjoitustuskatekstiini mainiolla ehdotuksella. Mitä jos menisimme yhdessä istumaan ja kirjoittamaan vaikka kahvilaan? Hyväsen aikaa kirjoittamista, väliin höpötystä, sitten taas kirjoittamista. Ujostutti kyllä kauheasti, kun kävi ilmi, että hän on lukenut tätä blogiparkaa jo pidemmän aikaa. Oli myös huippua tavata Vamppu, mutta taisin olla harmillisen huonoa seuraa hänelle.

Kun taas järjestän sisukaluni uudelleen jälleen kerran, mitähän minusta on tulossa? Toivottavasti ainakin jonkinmoinen amatsoni, sillä haluaisin olla vahva ja jaksava jälleen.

PS. 23.11. Sain kuulla, että minä haukun tässä tunnistettavia ihmisiä. Olen siitä todella pahoillani. Negatiiviset mielikuvat olivat heijastuksia oman ahdistuneen peilini pinnalla, sitä yritin tuossa ilmaista. Samalla kyllä tuntuu kurjalta oman ilmaisukyvyn puuttellisuus. En vaan osaa, kun näin pahaan väärinkäsitykseen tarjoan eväät.

Kekerock

2010-11-12T15:51:00.004+02:00

Pidimme esinaisen kanssa kehityskeskustelun. Olin etukäteen varsin hermostunut. Sisäänrakennettu huono omatunto tuotti hikistä kämmentä ja muuta hassua. Kävimme läpi asioita, joita olen oppinut ja tehnyt. Olen tehnyt ja oppinut todella paljon. En siis joudukaan vetämään itseäni vessasta alas? No ei vainenkaan, sen verran olen elämässäni kehittynyt, että pelkän työn perusteella ei mitata ihmisen arvoa.

Sydän pomppelehtii silti omia reittejään. Esinaisella oli hyviä stressinhallintakeinoja hihassaan, samoin kirjoitusblokinpoistomatskua. Maanantaina menen yhden ässän naisen kanssa kirjoittamaan kahvilaan! Se vaikuttaa erittäin lupaavalta! Huomasin myös että Media for All -konferenssin abstraktien määräpäivä iskee maanantaina. Ja sinne olisi erittäin hyvä saada esitys inekseen. Elämä on jännittävää.

Illalla menen musavisaan jälleen, vaikka sydän tykyttää. Sieltä pääsee poiskin. Olo on aika sekava ja ylivirittynyt, mutta ystävien seura yleensä tasoittaa. Ikävä kyllä tasoitan oloani myös tupakoimalla. Vähän, mutta useammin kuin normaalisti, kun menee päiviä tai viikkoja välissä. Kyllä tämä tästä, rakas Kaura, kyllä tämä tästä. Hengitellään.

Luottolääkäri

2010-11-11T09:14:00.004+02:00

"Aina sinä puhut siitä luottamisesta", sanottiin pahaenteisellä äänellä joskus 80-luvulla hassussa TV-jännärissä nimeltään Jäinen horisontti. Siinä oli ainakin Tom Wentzel ja Eeva Eloranta, silloiset joka paikan näyttelijät. (Mikä siinä onkin, että aina samoja naamoja pitää käyttää joka paikassa täällä Suomessa? On täällä vähän useampikin naama olemassa.) Lähes kaikki henkilöhahmot puhuivat pahaenteisesti ja ainakin kaverini Leean kanssa saimme silloin pahaenteisyyskohtauksia. Mentäisiinkö... Leivonpesään... kahville? (Äh, pitäisi esittää tuo livenä. Pyynnöstä esitänkin ja sitten kohta toivotte, ettette olisi pyytäneet. Taidanpa... ottaa... toisen oluen.)

Siihen aikaan en pitänyt luottamista ihmeellisenä asiana, mutta nyt minulla on lääkäri, johon luotan ja pakko sanoa, että se on huippua. Kun hanke, jossa työskentelen, siirtyi eri yliopistoon, työterveydenhoitonikin muuttui enkä enää pääse tälle työterveyslääkärille. (Itsehän istun samassa paikassa ja teen samaa työtä ja lounastan samojen ihmisten kanssa, mutta tämmöistä tämä on.) Onneksi sain käydä yksityispotilaana hänen luonaan eilen. Yleensä suhtaudun penseästi testeihin, mutta hänen vastaanotollaan otan testit vastaan ja teen ne kuin ensimmäistä kertaa. En mieti tulosta vastaillessani, toisin kuin muuten aina automaattisesti teen, vaan keskityn vastaamaan mahdollisimman rehellisesti.

Masennuspisteeni ovat lievän masennuksen lievällä puolella! Hurlaa! Jippii! Ja näin ajattelinkin, koska monet aisteihin liittyvät tutut asiat ovat heränneet ja jaksan taas hankkia nautintoa esimerkiksi musiikista, kuvista ja jopa kynttilöiden polttelusta. Ahdistuspisteet vastaavasti olivatkin todella korkealla, mikä ei ollut yllätys. Onneksi sille pystyy masiksen helpotettua myös tekemään jotain. Nostan lääkitystä, hikoilen entistä enemmän ja toivon, että se auttaa! Harrastan miellyttävää liikuntaa ja teen noita kaikkia mukavia asioita, joita jaksan hankkia elämääni parantuneen depistilanteen salliessa. Sisuksissani jopa muhii TAIDEprojekteja. Whoa! Sanat ovat niin pökkelöitä, jospa kuvilla voisi tehdä jotain, väreillä ja muodoilla ainakin.

On tosin hauskaa asetella myös näitä sanapökkelöitä peräkkäin ja rakentaa niistä jotain uutta, vaikkapa kokonaisen artikkelin!

Kirjoitusjumitus

2010-11-10T11:35:00.002+02:00

Jumittaa niin juukelisti tuo palkkatyön kirjoittaminen. Aihe innostaa ja kiinnostaa, motivoi, haluan kovasti pitää tammikuun lopun määräajan jne. Silti saatan istua hyhmettyneenä työpöydän ääreen enkä saa mitään aikaiseksi, paitsi ehkä muutaman FB-kommentin ja pari kierrosta Bejeweled Blitziä, minkä jälkeen jalokivet pomppivat päässä kiusallisesti. Sitten luen taas jotain mainiota opusta tehdäkseni jotain järkevää ja pää alkaa olla ähkyssä kaikesta luetusta, kun en saa asioita lykätyksi paperille. Jonkin verran on myös hankkeen juoksevia asioita, joita puuhata, mutta ei niistäkään koko työpäiviksi piisaa.

Nyt jokin toiveikas Pollyanna kuiskuttaa korvaan, että tämän blogin kirjoittaminen alkaa sulattaa kirjoitusblokkia yleensäkin. Enhän tätäkään raasua pystynyt päivittämään juuri ollenkaan tuossa välillä, vaikka teki mieli. Nyt tekee mieli ja tulee kai jotain ripirapinoitakin. Olen myös saanut kertakaikkisen mieltälämmittäviä kommentteja, mistä iso kiitos.

Samalla kun on kovia ahdistuksia ja ties mitä, tuntuu, että olen menossa eteenpäin. Jos jotkut patoumat ovat käyneet tarpeettomiksi tai suorastaan haitalliksi, niiden mureneminen tuntuu inhottavalta (etenkin kun isompi pala lohkeaa), mutta ehkä se on sittenkin tervettä? Kun jaksaa lusia ja tuntea noita tunteita, on entistä parempi olla ja elellä?

Jos lukijalla siellä jossakin sattuu olemaan hyviä ideoita isoksi kasvaneen kirjoitusblokin purkuun, otan mieluusti niitä vastaan! Nyt olen ajatellut kokeilla paikanvaihtoa. Läpyttimen kanssa kahvilaan tai kunnankirjastoon, jos vaikka tämä koppitutkijan koppi assosioituu jo niin pahasti kirjoituskynnykseen, että suorastaan estää sitä purkautumasta. Lisäksi möin taas sieluni liikuntakeskukselle ja kokeilen, auttaisiko esim. spinninki stressinpurkuun ja toisiko lisää puhtia istumatyöläisyyteen. Muuten on ollut vähän kädetön olo, kun se, että kirjoittaisi työpäivän lopuksi tutkimuspäiväkirjaa ja sinne seuraavan päivän suunnitelmat, ei ole onnistunut siksi, etten pysty kirjoittamaan - edes tutkimuspäiväkirjaa! Daa. Ehkä siitä voisikin muuten aloittaa. Tutkimuspäiväkirjantekeleen pidän googledocsissa, joten pääsen tai siis pääsisin nakuttelemaan sitä missä vain, jos on nettiyhteys käytettävissä.

Lopuksi Yorkshiren heebot kertovat, millainen elämä oikeasti on hankalaa:

Asia on myös sillä tavalla että

2010-11-09T16:32:00.002+02:00

Minun kannattaisi kasvattaa enemmän luottamusta ihmisiin. Oli aika, jolloin kaihdoin kaikkia konfrontaatioita elikkäs täräyksiä ja törmäilyjä ihmisten kanssa. Silloin se oli tarpeen, kun olin selviytymismoodissa enkä halunnut mitään ylimääräistä tönimistä. Pelkäsin, että päsähtäisin rikki enkä voisi selviytyä. Nyt ei ole enää se aika. Voin törmätäkin, jos ihminen on luottamuksen arvoinen ja on valmis sekä puhumaan että kuuntelemaan, rakentamaan vaikka ilmasillan luokse, jos törmäys heittää kovinkin kauas avaruuteen.

Terveisiä peltipurkista

2010-11-09T09:59:00.007+02:00

PMS:n loputtua on ollut vähän parempi olo, mutta rintalastan alla on aukko, tai syvä kuoppa niin kuin kaivo, jossa velloo harmaata ja mustaa. (Tuntuu kyllä aukolta, mutta kun katson, niin rinnan kohdalta ei näy läpi.) Kaikki isot tunteeni tuntuvat tuossa sydämen tienoilla ja ihmekö tuo, kun sydän on yhtä kuin tunteet kaikkien kaunoilijoiden mielestä. Kävin aikoinani katsomassa leffoissa Kaikki elämäni aamut ja vaikka tarina tuntui monin paikoin ärsyttävältä ja ankealta (naisten aseman takia), gambasta jäi iso, lämmin, suloisesti resonoiva alue rintalastan tienoille. Ulkona taisi olla pimeää ja kylmää, kun astuin ulos teatterin suojista, mutta takin alla gamba yhä hyrisi. Taisin olla silloin SP:n kanssa, vaikka yleensä käyn yksin joka paikassa.

Nyt ei hyrise, vaan sitä aukkoa jomottaa enkä vielä ole keksinyt, millä paikkaisi tai helpottaisi. En halua ottaa oksatsepaamia, se tyhmentää ja ahdistun tyhmyydestäni. Muutenkin olen tyhmentynyt niin paljon nuoruuden päivistä, kun ei leikkaa enää nopsaan ja muisti on epämääräistä mössöä. Pitäisi kai keksiä lohdukkeita siitä, miten elämänkokemus, viisaus pälä pälä. Ikävä kyllä kaikki nujertava stressi ja kamalat elämänvaiheet ovat nielleet energiaani ja nielevät sitä yhä - siksi aivot ovat tyhmentyneet. Ei mikään kone raksuta kaksisesti, jos ei ole tarpeeksi vääntöä.

---
Olen ollut varmaan ilmaan tuijottelevastai ja aistimuksistaan nauttivasta vauvasta alkaen satelliitti, joka taivaltaa isossa avaruudessa yksin ja silti kaipaa kontakteja kipeästi. Kirjoitin jotain tällaista viisitoistavuotiaana päiväkirjaan, kun olin kuvitellut kuuluvani kaveriporukkaan, mutta tullut lennätetyksi siitä kevyesti ulos kenenkään jäämättä kaipaamaan. Metallikuorinen sisältä lämmin satelliitti, joka ottaa kontaktia melko tarkoilla sensoreillaan ja yrittää olla ainakin vahingoittamatta muukalaisia, koska muukalaisten paha olo on myös satelliittiolion paha olo. Pirun herkät sensorit. Mieluiten kaikilla pitäisi olla hyvä olo ja joskus huomio kiinnittyy liikaa muihin omalla kustannuksella. Tyhmä satelliitti.

Kontaktit ovat välttämättömiä, muuten laskutoimitukset alkavat viirata ja kurssi lähtee ties minne, todennäköisesti kiertämään hyvin pientä kehää tai niin kauas eksyksiin ulkoavaruuteen, ettei sieltä löydä enää takaisin. Sitä paitsi mikään muu ei korjaa koneistoa niin kuin onnistuneet kontaktit. Mikään muu ei myöskään satuta niin kuin se, että avaa liikaa kuorta tai kuvittelee olevansa jotain muuta kuin yksinäisyydestään turvan saava satelliitti. Sen voi sanoa toisinkin. Ei. Pidä. Odottaa. Mitään. Keneltäkään. Ainahan se on ollut tiedossa. Tyhmä tyhmä tyhmä.

Kasailen ja korjailen itseäni. Huomenna on lääkäri. Kohta olen entistä vahvempi ja turvassa omassa rakkaassa yksinäisyydessäni. Minulla on aina koti itsessäni siellä, minne menen ja minulla on myös useita tavattoman rakkaita ihmisiä, sopivalla etäisyydellä. Nuo omat lapset oikein lähellä, muut kohteliaan matkan päässä.

Toiveet ja odotukset

2010-11-08T09:44:00.003+02:00

Monta vuotta sitten oli pakko vetää odotukset nollaan, joskus miinuksellekin. Tasapaino oli niin hauras, että pettymykset piti estää, koska toimintakyky oli pakko säilyttää koko ajan. Olin yksin vastuussa isoista asioista, kun kumppani oli epäkunnossa. (Kuitenkin hän suoritti puolet kaikesta. Meni vain yhtäkkiä epäkuntoon minä hetkenä hyvänsä, vähän kuin putkeen sukeltava alkoholisti - joka hän siis ei ollut eikä ole.) Toiveita saatoin tietenkin elätellä, ne olivat täyttä lohtufantasiaa. Toiveet eivät olleet mitään korkealentoisia, vaan hyvin tavallisia. Kuitenkin tilanne oli sellainen, että ne tuntuivat fantastisilta. Nyt moni toive on toteutunut, kuten se, että saan nukkua öisin (jos ei ahdista) ja jopa se, että juttelen lasteni kanssa!

Vaikuttaa ilmeiseltä, että PMS ei nyt riitä yksinään selittämään tätä olotilaa. Ilmeisesti tämä on suorastaan huimalta tuntuneeseen toipumiseeni tullut vääjäämätön takapakki. Ainahan nämä toipumiset ja kuntoutumiset (niin omat kuin läheistenkin) menevät välillä lujaa takaperin. (Kerron tätä itselleni, etten vaivu epätoivoon syvemmälle.) On mahdollista, että jotain patoja on sulanut ja kaikenlaista padottua skeidaa hyökyy päälle. Olen pakannut sisuksiini niin paljon tunteita, joita en silloin saanut tuntea (isän kuolemasta rintaleikkaukseen...), että niitä kaiketi pitää lusia nyt. Onks pakko, jos ei haluu?

Toisaalta todellakin haluun takaisin kyvyn syventyä hyviin teoksiin ja tuottaa itsekin jotain, edes yrittää. Olen ollut kuin aladoobissa. Liikettä näyttää tapahtuvat, mutta vain vähän tuotosta syntyy. Luultavasti olen hyytelössä niin kauan kuin käytän ison kasan energiaa tunteiden ja muistojen patoamiseen? Tämä teoria toimi 22-vuotiaana, ehkä se taas pitää kutinsa.

Tässä olotilassa on ehkä lopulta pahinta valtava ja kaikennielevä yksinäisyyden tunne. Olen kuin kiertoradalla avaruudessa ja kaikki lajitoverit ovat Maassa. Ihmiset eivät uskalla sanoa mitään, varsinkaan kukaan ei tule luokse*) enkä itse pysty edes postilaatikolla käymään. Lauantaina jo oli kauhea olo, mutta pystyin sentään menemään hyvien ihmisten luo kylään. Sielläkin piti käydä vessassa nojaamassa lavuaariin ja hengittelemässä, koska itketti ja pyörrytti. Ja eilen vein tytön luistelemaan, mistä syystä olen ansainnut prenikan, vaikka otinkin rauhoittavaa lääkettä ensin.

Onneksi nuo lapset tulevat luokseni ja halaavat eivätkä piittaa, vaikka naamani on kummallinen. Pystyn keskittymään heihin ja heidän asioihinsa ja saan niin lomaa omistani. He myös haluavat lohduttaa minua ja yritän olla tuntematta siitä syyllisyyttä.

*) Ei täällä kyllä muutenkaan kukaan käy, vaikka jaksan aika hyvin edelleen kutsua ihmisiä. Kyläily on meillä päin henkitoreissaan, moni sanoo sitä samaa! Meidän pitää yrittää elvyttää kyläily... ainakin sitten joskus kun olen taas parempi.

Lasten puheet ja unet

2010-11-07T21:55:00.004+02:00

Esikoinen tulee nykyään monta kertaa päivässä luokseni kansio kourassa tai ilman ja alkaa jutella. Kertaamme paljon samoja asioita, mutta aina keskustelut myös hiukan laajenevat johonkin suuntaan. Tulee ehkä hieman kielioppia tai sitten kysymyksiä ja vastauksia, joskus myös uusia lonkeroita. Poika käyttää äänneltyjä sanoja, tukiviittomia ja kuvakansion sanastoa luovasti ja tulee ymmärretyksi yhä paremmin. Onneksi olin päättänyt, että myös autistin oppiminen on elinikäistä (ja nähnyt Furmanin ohjelman autisteista, joista yksi oli oppinut 13-vuotiaana puhumaan). Minulle kerrottiin kovinkin kovana faktana, että jos ei viisivuotiaana osaa puhua, ei sitten koskaan.

Sunnuntaina, marraskuun seitsemäntenä myös kokosin itseni pienistä säpäleistä yhdeksi naiseksi, puin sen päälle tarpeeksi vaatetta ja fillaroitsin tyttären luistelemaan. Pysyin kasassa mp3-soittimeni avulla ja mm. Buzzcocks sai kyytiä, kuten myös vanha lohtulevyni Big Science, jossa Laurie Anderson tekee merkillisiä juttuja. Niin merkillisiä, että satunnaiset kyläilijät epäilivät mielenterveyttäni, jos tapasivat minut sen ääreltä. Eräätkään eivät ymmärtäneet yli 20 vuotta sitten, että joulun alla postinkantaja tarvitsee erityisen vahvoja palautumislääkkeitä.

Tosikoinen luistelee intopiinä ja on aina tunnin päälle hikinen. Hän kaatuilee runsaasti, mutta toppahousut onneksi vaimentavat. Seuralla on myös kouluikäisille kerran viikossa kokoontuva porukka. Tosikoinen saa siis jatkaa ensi vuonna, jos haluaa! Yleensä tuossa vaiheessa pitää käydä kolme kertaa lajitreenissä ja tehdä lajin vaatimat muut liikuntajutut siihen päälle. Jaiks.

Tosikoinen muutti kesällä (vai milloin) vanhempiensa sänkyyn yllättäen asumaan ja nyt haluamme häätää hänet sieltä pois. Juttelimme asiasta ja hän oli sitä mieltä, että tarrojen tai muiden merkkien keräily ja palkintojen haaliminen sitä kautta olisi huippua. Päätin, että tytär saa itse määrittää hankkeen aloitusajankohdan - ainakin, jos se ei veny kuukausiin. Aloitamme viikon kuluttua! Ensi viikonloppuna käynnistämme huone mainioksi -operaation ja sunnuntaina pidetään pienet pirskeet omaan huoneeseen muuttamisen kunniaksi.

En osaa kirjoittaa blogia enää, mutta kirjoitan silti, koska tämä on rauhoittavaa. Ja liitän linkin Buzzcocks-kappaleeseen, koska se iskee kuin miljoona punkkia juuri nyt. Olen kuntoutunut siinä määrin, että taas jaksan ja haluan kuunnella musiikkia, jopa himoitsen sitä. Seuraavaksi kuvataide, jonain päivänä myös kirjallisuus ja oikeat elokuvat! (Tosin sain jo rohkaisevan kokemuksen katsoessani Mr. Nobodya, joka oli mielestäni mainio.)

Pitääkö kaiken olla niin tämmöistä?

2010-11-07T12:05:00.003+02:00

On ollut monin tavoin poikkeuksellinen syksy (enkä kirjoittanut siitä tänne mitään, äh) ja olen saanut olla osallisena tavattoman hienoissa jutuissa, tuntenut paljon positiivisia, lämmittäviä asioita, mutta nyt tänään on tämä näky peilissä:

Joskus mietin, tuleeko minusta ikinä kalua. Etenkin näin PMS-aallonpohjassa. Voiko noita menneisyyden painolasteja keventää tarpeeksi, että kelpaan eläjäksi, ystäväksi? Äidiksi onneksi kelpaan, joten tuo eläjyys täytyy vain jotenkin hoitaa, koska noiden kahden tyypin mudena olen korvaamaton.

Tänä syksynä on ollut herkullisia puheenaiheitakin, mutta olen keskustellut niistä livenä tai kevyesti Facebookissa. En mene niihin, muut ovat hoitaneet niitä riittämiin. Vammaisuudesta sentään riittäisi aina juttua, jota epäilemättä kannattaisi nakutella myös tänne.

Minulle soitti joku ja koska olin kokouksessa, pyysin toimittamaan asiaa tekstiviestillä. Hän kysyi, tulisinko puhumaan vammaisuudesta. Öhöm, se on aika iso aihe! Vastasin, että puhun mieluusti esim. autismin kirjosta ja viestinnän esteettömyydestä enkä kuullut tyypistä enää mitään. Voisin kyllä puhua myös vammaisuuden suhteellisuudesta (vammauttava ympäristö vs. jonkun ihmisen ominaisuudet, jotka estävät tekemästä juttuja), perheen asemasta palveluverkostossa yms. politiikkaa. Kun tarkemmin ajattelen. Mutta mitenkähän tuollaisia aiheita markkinoisi niille, jotka usein käytännössä tuntuvat asettuvan perheen vastapuolelle, puolustamaan sitä ajattelumallia, että vammaisuus on yksilön ongelma eikä yhteiskunnan suunnittelun mainio inspiroija.

Yleensä sitä paitsi esteettömyyden huomioon ottava suunnittelu ja toteutus palvelevat paljon laajempaa porukkaa kuin vain niitä rasittavia vammaisia, jotka ovat aina tylsänä vonkaamassa "etuuksia".... grrr. Jahas, nyt alkaa asennetta pukata ja kiukku asettua tuttuun uomaansa, mikä on paljon parempi kuin tämä omasta surkeudesta kumpuava itkuangst.

Voimautumisia

2010-09-30T21:24:00.004+03:00

Kirjoittaminen on näköjään hankalaa. Sitä on vaikeaa uskoa, kun normaalisti kirjoittaminen on luonnollinen ja lähestulkoon itsestäänselvä tapa rakentaa ajatusta ja kommunikaatiota. Myös artikkelien kirjoittaminen on ollut kummallisen kivuliasta - aloittaa. Kun pääsee vauhtiin, tekeminen on suorastaan miellyttävää, mutta toimeen tarttuminen on tautisen vastahankaista. Blogi ei näköjään ole sen helpompi kirjoitettava. Buu.

Viime viikolla tein debyyttini ulkomaalaisessa alamme kauniissa konferenssissa ja pidin 20-minuuttisen paperini sanoja hukkaillen, mutta muuten ihan ok, kai. Nyt on poltellut tieteenteko taas entistä mojovammalla tavalla, etenkin kun eräs arvostamani tutkija kommentoi rohkaisevasti puheitani.

Tänään oli toisenlainen, mutta myös tutkimusasioihin uutta aukova tapahtuma. Osallistuin kehitysvammaisia vertaistutkijoita kouluttavan hankkeen käynnistystilaisuuteen. Tarkoituksena on, että kehitysvammaiset itse valitsevat elämäänsä liittyvän aiheen ja haastattelevat toisia kehitysvammaisia ihmisiä. Lopuksi vertaistutkijoiden verkoston keräämä tieto kootaan raportiksi ja julkistetaan isossa tilaisuudessa.

Jos se on mahdollista tutkijana, haluaisin osaltani edistää vaiennettujen tai ohitettujen äänten tulemista kuuluviin. Ensin pitää saada kannuksia ja se on onneksi eettisesti erittäin miellyttävää nykyisessä hankkeessa, joka myös pyrkii edistämään kommunikaation saavutettavuutta.

Kiitos, see, kun kommentoit. Se osui niin hyvään saumaan, että heti sain kimmokkeen taas kirjoittaa. Yritän jatkossa kirjoittaa ilman ulkonaisia kimmokkeita, mutta en näköjään voi luvata mitään. Huoh.

Nautinnollinen työpäivä

2010-08-18T16:23:00.004+03:00

Rakas päiväkirja. Tosikoinen hankasi vastaan melkein joka kohdassa aamulla, kun lähdimme esikouluun (olen koko ajan sanomaisillaan päiväkotiin, ääh) ja myöhästyimme viisi minuuttia. Harmittaa, kun puhisin turhan syyttävästi asiasta (myöhästyimme viisi minuuttia tms.) vaikka vastuu on kokonaan minun. Joka tapauksessa esikoulu on lapselle erittäin mieluinen ja toisten lasten takia ei ole tarvinnut ujostella, vain aikuisten. Lievästi ärsä aamu ei jäänyt haittaamaan lainkaan, koska MBT-kengillä pitkästä aikaa käveleminen nosti mielialaa sinitaivaan suuntaan monta metriä. Nilkka kestää ja vahvistuu!

Otsikossa mainittu hyvä työpäivä sisältää useita oivalluksia ja hyviä lähteitä, onnistunutta järjestelyä ja hieman kirjoittamista. Lisäksi käynnistin jälleen englanninkielisen tutkimuspäiväkirjan ja jaan sen Googgelin dokumenteissa proffani kanssa, jotta hän saa sieltä tiirata, mitä olen tehnyt ja mikä askarruttaa. Yritän kovasti myös päivittää ajankäyttösuunnitelmaani, mutta sekös on vastenmielistä. Kumminkin tiedän, että deadlinet auttavat työn edistymisessä ratkaisevan paljon. Niin. Tiedän, mutta en vaan saa aikaiseksi.

Näin myös ensi kertaa oikean ulkomaanelävän, joka on kirjoittanut tutkimukseni aiheesta! Heitä ei ole paljon, joten hieno juttu, että tämä harvinaisuus vaikutti erittäin miellyttävältä olennolta.

Kollegan kanssa lounaalla ongin hänen aivoistaan kaikenlaista hyödykästä ja suuntaa antavaa. Nauroimmekin, kuten kunnon lounaalla pitää. Huolestuttaa, koska meiltä on lähdössä vaikka kuinka monta hyvää tyyppiä. Mitähän osastollemme tapahtuu ja kenen kanssa sitten lounastetaan? Onkohan isoveli nyt tyytyväinen, kun meidät on ajettu niin ahtaalle, että korkean profiilin tutkijat joutuvat etsimään siedettävämpiä oloja? Kohtahan koko putiikin voi tumpata, vaikka meidän alalle on nykypäivänä kysyntää. Lingvistiikka tai kirjallisuudentutkimus ei vastaa kääntämistä ja tulkkausta koskeviin kysymyksiin läheskään kattavasti, kuten eivät myöskään yhteiskunta- tai insinööritieteet, pedagogiikka tmv.

Äh, ei ollut tarkoitukseni pitää palopuheita.

Kunpa enimmät työpäivät olisivat tällaisia! Olisivathan ne, jos vain virkeyteni olisi tätä luokkaa. Eilen illalla sammahdin kesken Murhakomission ja päädyin yöpuulle ennen yhtätoista. Ilmeisesti se oli hyväkin idea, vaikka yöuni itsessään ei aina auta. Kas, riittävä uni virkistää, mikä vallankumouksellinen konsepti! Patentoin tämän heti ja tienaat kasoittain fyffendaalia.

Olen töissä taas, täällä villissä maas'

2010-08-16T10:00:00.003+03:00

Ruokatunnilla työkaveri kaappasi minut mukaansa ja vietin iltapäivän seminaarissa. Siellä oli pääasiassa yhteiskuntatieteeseen suuntautuneita tutkijoita, mutta me kaksi humanistia kännäystieteen laitokselta yritimme pitää ääntä myös. Huomasin jälleen, että käyttöohje-sana halvaannuttaa kaikki.

Julkisin varoin rahoitettuja palveluja on ja palvelujen tarvitsijoita on tolkuttomat määrät, mutta kuinka moni pystyy käyttämään tarvitsemiaan palveluja? Jokainen vammainen ihminen tai läheinen varmaan tietää, miten hankalaa voi olla saada välttämättömiäkin palveluita. Jos jollain tuurilla tai sovakurssilla saatujen vinkkien avulla löytää oikeat palvelut, lomakkeet, osoitteet, henkilöt jne. joilta anoa, voi tulla hylsyä ja eioota. Joku sitkeämpi osaa valittaa (ja löytää oikeat lomakkeet, osoitteet jne.) ja odottaa valituksen käsittelyä x kuukautta tai vuotta. Joskus päätös tulee vasta sitten, kun palvelun tarvitsija on kasvanut palvelun ohi ja tarvitsee nyt jotain muuta palvelua mm. sen ongelman hoitoon, joka tuli, kun palvelua ei saanut ajoissa.

Turhauttava meininki.

En tiedä, mitä varten kunkin tahon mielestä palveluja on olemassa, mutta tällainen arkijärkinen ihminen ajattelee, että palvelut ovat käyttäjiään varten. Jos kukaan ei käytä palvelua, onko sitä edes olemassa? Palveluista pitäisi saada käytettäviä ja esteettömiä. Näihin tavoitteisiin liittyvät esimerkiksi palvelujen käyttöohjeet ja muu tekstitavara, kuten lomakkeet. Palveluja voisi hyvinkin tarkastella käytettävyyden näkökulmasta, niitä voitaisiin käytettävyystestata. Olisi yhteisöllekin takuulla edullisinta, kun ihmisiä ei näännytettäisi virastojen väleihin, tappaviin valitushärdelleihin tai uupumukseen, vaan he voivat pysytellä iloisina veronmaksajina tai kuntoutua sellaisiksi.

*PUM* takaisin maanpinnalle.

Jätin jännittyneen lapsen aamulla esikouluun. Hän varmaankin on hiljainen ja ujo ensimmäiset kaksi viikkoa tai pidempään. Se on varmaan hyvä strategia, kun yhtäkkiä niskaan rysähtää kuorma-autollinen uusia asioita, ihmisiä, systeemejä, tiloja, sosiaalisia kuvioita jne. Ujous on hyvä. Se antaa tilaa totutella tarvitsemansa ajan uusiin olosuhteisiin eikä jumahduta heti johonkin rooliin tai ruotuun. Kotona lapsen ujoutta ei huomaa millään tavoin eikä esim. Pingin kanssa, mutta oudoissa olosuhteissa saan hämmästellä, kuka tuo aran oloinen tyttölapsi on. Vaan ihan se on sama Tosikoinen, tuo erittäin mainio tyyppi.

Ennen kuin huomaatkaan, vauvasi hankkii rollaattorin

2010-08-15T14:50:00.006+03:00

Tosikoinen aloittaa huomenna esikoulun. Hänellä on upouusi violetti Hello Kitty -reppu, kulahtaneet kultatossut ja Herra Hakkarainen -esiliina. Essua pyydettiin tuomaan, kun esikoulussa maanantaina maalataan, tiistaina leivotaan ja muinakin päivinä voi tulla jotain suloisen sotkuista puuhaamista eteen. Edestä on lähtenyt viisi hammasta ja kuudes heiluu.

Esikoinen on tyytyväinen, kun on saanut palata normaalitilaan, kouluun. Autismiluokassa on hyvä struktuuri tehtävissä, paikoissa, ihmisissä, kommunikaatiossa, ajassa jne. joten siellä jaksaa olla ja oppia. Kotona poika on hieman liian oma-aloitteinen ja mm. levitteli haisevaa, keskentekoista kompostorikamaa ympäriinsä. SP hermostui siitä räyhäämään ja kun poika pesi haisumateriaaliin likaantuneet kenkänsä, SP hermostui siitäkin. Jos Esikoiselle räyhää kahteen otteeseen, hän tulee säikyksi ja alkaa hötkyillä. Hän pyrkii tekemään järkeviä ja hyödyllisiä asioita, joten mielestäni ei saa huutaa, kun tarkoitus on ollut mitä parhain. Huutamisen asemesta pitää opettaa, tarvittaessa kädestä pitäen, mitä saa, voi, pitää tehdä.

Olen itsekin ollut tuollainen räyhääjä ja se hävettää. Jos tilanne pääsee pahaksi ja poika oikein säikyksi, hän alkaa entistä kovemmin mokailla ja räyhääjä saattaa räyhätä yhä automaattisemmin kaikesta... Kierteen kääntäminen toiseen suuntaan edellyttää pienen pientenkin onnistumisten vilpitöntä huomaamista ja kiittämistä. Se on työlästä ja kestää kauan. Mieluummin välttää tilanteen pahentumista.

Kertaan vanhaa, mutta sitä pitää kerrata niin kauan, kunnes oppii.

Tosikoinen on hirmu iso. Hän lukee ja kirjoittaa hyvin hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Saan häneltä kirjelappusia ja korttejakin, vaikka asumme saman katon alla. Esikoinen on vielä isompi, 160 cm. Hän opettelee koko ajan lisää puhumista ja välillä kelailee samoja asioita paljon paljon, mutta minä kieltäydyn hermostumasta. Kyllä, vanha sohva ja nojatuolit hajosivat ja ostimme uudet. Kyllä, pikkusisko pudotti kahvikupin kahvipannun päälle ja se meni rikki. Ostimme kaupasta uuden pannun ja siitä saatiin pahvilaatikko pahvinkeräykseen. Lamppukin meni rikki (15 vuotta vanha paperivarjostin) ja se meni roskikseen. Ostimme uuden. Sitten muistutan häntä, että mieluummin yleensä korjaa, jos jokin menee rikki eikä heitä roskikseen. Kun tuntuu, ettei jaksa enää kertaakaan, jaksaa kumminkin ja kohta aihe taas vaihtuu.

Toistuvissa puheissa on se mahtava puoli, että jossain vaiheessa poika suostuu harjoittelemaan myös sanojen ääntämistä. Alkuun on vain tärkeää (minullekin), että kommunikaatio onnistuu. Toistojen myötä on varaa myös harjoitella äänteitä. Muistan itse hyvin tuoreesti, miten proseminaarissa opettaja alkoi yhtäkkiä korjata ääntämistäni, kun olin keskellä tärkeää ja keskittymistä vaativaa ajatusta. Koko viestintäni oli hetkessä päreinä! Ääntämykseen kuka tahansa järkevä opettaja tai muu oppimista haluava taho palaa vasta myöhemmin, paitsi jos viestintä ei kerta kaikkiaan onnistu ilman täsmäapua.

Miten koet kokemisen?

2010-08-14T15:32:00.005+03:00

Olen halunnut kirjoittaa jo vaikka kuinka pitkään ja mieluiten säännöllisesti. Jokin kuitenkin estää minua. Tein Joustava mieli -kirjan elämänarvoihin liittyviä harjoituksia ja eniten pisti silmääni se, miten tärkeänä pidän luovaa tekemistä, kuten vaikkapa kirjoittamista, piirtämistä, maalaamista, valokuvausta ja ompelua, ja miten vähän niitä kuitenkin teen. Olemattoman vähän, jos Facebookin statuspäivityksiä ei lasketa. Eikä lasketa.

Omien arvojen vastaisesti toimiminen tuntuu tuottavan stressiä ja haljua oloa pitkän päälle. Luovaan tekemiseen liittyy aloittamisen vaikeus ja joskus jatkamisenkin, kuitenkin se on palkitsevaa silloinkin, kun tuotos ei onnistu kovin kaksisesti. Päässä tapahtuu jotain ja parhaimmillaan pääsee flowhun. Blogia kirjoittaessani olen selvittänyt hyvin monia askarruttavia ajatuksia ja asioita, nauttinut sanojen asettelusta (ja välillä epänauttinut, kun sanat voivat olla kankeita ja kömpelöitä) sekä saanut palautetta, hyviä keskusteluja! Facebookissakin on väliin nautittavia ja antoisia keskusteluja, mutta ne tuppaavat olemaan kevyempiä ja ohimenevämpiä.

Nyt ystäväni Ping suunnitteli porukkaa, joka voisi silloin tällöin kokoontua viikonloppuillaksi passeliin tilaan tekemään kangas- tai askarteluhommeleita sen mukaan, mitä kukin haluaa. Ajatus on huippu! Ihmisillä on erilaisia vahvuuksia ja niitä yhdistelemällä saa enemmän kuin yksin. Valmis työskentelytila jossain muualla kuin kotona muiden jaloissa on silkkaa neroutta. Tehdessä tulee usein hyviä jutteluita ja ikää pidentävää naurua. Eikä tarvitse sitä iänikuista baarissa istumista. (Niin paljon kuin rakastankin baarinotkuntaa, jotain muutakin on hyvä ihmisen tehdä, koska muuten kyllästyy.)

Työssä voin myös olla luova, kun asetan sanoja paperille. Pitää noudattaa englanninkielisen tieteellisen kirjoittamisen sääntöjä, mutta samalla haluan ja voin ilmaista itseäni selkeästi ja luettavasti. Pitää siis ajatella ajatuksensa selviksi, muuten tulee kiemuraista sykkyrää.

Arvaatteko, että sydäntä särki, kun 6-vuotias Mustafa katosi ja löytyi sitten kuolleena. Jopa osallistuin HS.fi-keskusteluun, vaikka yleensä itsesuojeluvaistoni estää minua edes lukemasta niitä. Yksi tuttu ihmetteli, miten se autismi muka liittyy tuohon katoamiseen ja hukkumiseen. Ihmetteleekö joku lukijani? Esikoinen esim. 6-vuotiaana piti intohimoisesti vedestä, ei osannut uida, osasi kadota yhtäkkiä kiinnostavien asioiden perään, ei osannut pelätä vaaroja, ei ujostellut riisua vaatteita, jos tarjolla olisi uimista, ei ilmoitellut menemisistään, ei osannut puhua jne. jne. Nämä kaikki piirteet ovat autisteille tavallisia. Hukkuminen on amerikkalaisten autistien kuolinsyy numero yksi ja mahdollisesti näin olisi Suomessakin, jos täällä olisi kattavia ja uskottavia tilastoja (diagnoositilanne ei ole kummoinen). Minun poikani olisi voinut olla tuo Mustafa ja on puhdasta tuuria, ettei ole. Nopealiikkeistä autistilasta ei pysty aukottomasti vahtimaan, jos ei sulje tätä vankikoppiin ja jos sulkisi, hänen kehityksensä pysähtyisi.

(En puhunut uutisesta sanaakaan lasten kuullen.)

Näin päätän ensimmäisen paluuyritykseni rakkaan blogini tykö. Yritän tolkuttaa itselleni, ettei tarvitse olla täydellistä eikä ihmeellistä tekstiä, eihän se ole aiemminkaan ollut. Mutta jotain kumminkin, jota voin rakennella ja johon voin palata.

Ensimmäinen paperi pidetty!

2010-06-09T23:07:00.004+03:00

Olettaakseni "conference paper" on jotenkin fiksusti myös suomennettu, mutta en äkkiseltään tiedä, miten enkä jaksa enää etsiä. (Kas, on piste, jossa en jaksa enää etsiä jotain sanaa tms.) Saattaapi olla, että saan artikkelin julkaisuunkin, toivon ainakin niin. Teen artikkeliväitöskirjaa, koska epäilen, että monoliittiGRAFIA ei ottaisi tullakseen valmiiksi.

Nyt siis olen pitänyt 20 minuutin esitelmäni tiivistä asiaa ja tuntuu hyvältä, onnistuneelta. Kun nykyään pidän koko ajan kontaktia yleisöön (en lakkaa hämmästelemästä, miten esiintymispelko voi ihmisestä poistua ja jättää vain hyvän jännityksen), pystyn näkemään reaktiot. Vaikka osuuteni oli kolmas ja viimeinen sessiossa, ihmiset olivat hereillä ja toisilla heistä oli sekä sympaattisia että kiinnostuneita ilmeitä ja jotkut heijastelivat viestejäni somasti. Onko se mukavaa vai mukavaa? Saada puhua varsin tärkeästä ja kiinnostavasti asiasta ja nähdä, että toiset kuuntelevat! Sain myös hyviä kysymyksiä enkä hukannut kovin monta sanaa.

Lääkäri sanoo, että sanojen hukkaaminen johtuu yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, koska se häiriköi keskittymiskykyä. Hmph. Se on joka tapauksessa välillä helkkarin noloa, jos jään jumiin enkä keksi kiertotietä. Onneksi esiintymispöhinä antaa sen verran lisäsysäystä elimistölle, että kiertotiet löytyvät helpommin kuin tautiilattanassa tilassa.

Näköjään olen hyväksynyt diagnoosin eikä se ottanut kuin puoli vuotta. Vai näinköhän se sittenkin paljastuu lisämunuaisten uupumiseksi?

Olen jutellut Tosikoisen kanssa puhelimessa molempina päivinä ja saanut söpöhalvauksia. Eilen lähettelimme julmetut määrät lentosuukkojahöpsöttelimme muuten vain. "Äiti minulla on ihan kamalasti kerrottavaa!" Ja sitten: "Minun oli hirveä ikävä äidin syliin, kun aamulla näin pahaa unta." Lähetin perheelle kortin tänään. Saa nähdä, tuleeko se ennen minua perille. Esikoista olen vain ajatellut ja tietysti olen pyytänyt puhuvia perheenjäseniä välittämään halauksia hänelle.

On taas eksoottista majailla hotellissa. Ojentelen jäseniäni, surffaan TV-kanavilla (se on ärsyttävää vain, jos toinen tekee niin), lueskelen. Käyn ulkona kävelyllä. Oulu on kaunis ja mukava. Vielä kun olisi ihmisellä polkupyörä! Taksikuski kertoi aamulla, että täälläkin yksi fillari-intoinen kiho riitti luomaan perustan tälle kaikelle ihanalle fillarimeiningille, jota riittää kesät talvet. Mistähän saisimme sellaisia Tampereelle tai Helsinkiin? Vaasassa käsittääkseni semmoinen joskus oli myös, ehkä on vieläkin.

Hei, yksikään minulle kuuluva nilkka ei mennyt tällä reissulla rikki ennen omaa esitystä ja ekaa konferenssipäivää! Yritän pysyttäytyä ehjänä myös loppureissun ajan. Kotiutuminen on vasta perjantai-iltana ja tunnen haikeutta, koska en pääse selkokieliaiheiseen väitöstilaisuuteen. Menkää te!

Timotei, sinä keinuva heinä

2010-06-06T21:20:00.003+03:00

Takapakkia on menty taas ja siksi kirjoittaminenkin on hyytynyt. Roikuskelen FB:ssa koska siellä voi olla enimmäkseen pinnallinen, mutta kumminkin vuorovaikutuksessa ja siellä on tosi kivoja tyyppejä. Välttelen taas kaikkea mahdollista. Välttely on tapa, joka kehittyi huippuunsa niinä vuosina, kun piti vain jotenkin puskea eteenpäin. Laitetaan asiat hyllylle, niin pystyn etenemään. Nyt vain junnaan paikoillani vältellessäni, kun vissiin hyllyille ei enää mahdu. Sain myös ensi kertaa piiiiitkään aikaan PMS-ahdistuksen. Kreit. Onko kilpirauhaslääkkeessä taas jotain pulmaa? Kaiken tämän "yleistyneen ahdistuneisuushäiriön" ohella. (Tuommoisen diagnoosin sain silloin talvella ja onhan siinä paljon tuttua, vaikka huolestuneisuus ei ole se sana, jota käyttäisin.)

Onneksi olen tavannut hienoja ihmisiä ja kokenut hyvin mieluisia asioita, kuten ex tempore koollekutsutut synttärit Prahassa. Siellä sain varsinaisen origamisarjan! Jostain syystä ystävillä oli päähänpinttymä päivänvarjodrinksuista, mutta olutravintolassa ei ollut kuin juomia ilman koristeita! Näin ollen Varapygmin taskussa olleista Hesen alennuskupongeista luotiin monta käsittämättömän tyylikästä koristetta ja lopputulos oli paljon upeampi kuin valmiilla halppiskoristeilla konsanaan. Origamihan muistuttaa tiettävästi kaurapuuroa. Vähemmän täydellisenäkin se on hyvää.

Tiistaina puksuttelen Ouluun ja osallistun siellä konferenssiin. Oma sessioni on heti ensimmäisenä päivänä plenaarin jälkeen koittavassa osuudessa, joten saan loppuajan vain nautiskella muiden esityksistä. Jännittävää on, kuten ekakerran pitääkin! 20 minuuttia on kovin pieni aika, kun aina joudun selittämään vähintään viisi minuuttia sitä, mikä koko aiheeni on, mutta näytän pienen videopätkän ja yritän saada paljon kuvia mukaan slaideihin, joten ehkä oleellinen tulee esiin.

Olen myös kokenut syvää murhetta Esikoisen tilanteesta, kun hän ei pysty jakamaan juuri mitään toisten ihmisten kanssa, vaikka haluaisi. Kommunikaation puutteellisuus pitää häntä yksinäisyyden vankilassa. Onneksi hänellä on sentään toiminnallista ja fyysistä kontaktia, vaikka kommunikaatiotaidot vielä laahaavat kilometrejä tarpeiden ja halujen perässä.

Kiitos teille, jotka olette kommentoineet! Olen aika epäkunnossa, mutta rimpuilen ja tuumaan, että kirjoittaminen auttaisi. Aloitan jotain ja väsähdän, aloitan ja väsähdän. Onneksi sentään jatkan pilatesta ja enimmäkseen asentohoitoja (joiden jättäminen väliin kostautuu). Ajan tietysti pyörällä töihin, muuta liikuntaa en juuri harrasta, vaikka mieli halajaa kahvakuulan suuntaan. Hissuksiin etenen myös Joustavan mielen lukemisessa ja ennen muuta tekemisessä. Haluan voimaa, jaksamista, vapautta. Jaksaminen on vapautta. Väsymys on kahlitsee, supistaa elämää. Olen kuin tulehtunut siltä kohdalta, jossa pitäisi se nappi, josta saisi normaalia vääntöä olemiseen. Siihen kohtaan ei voi koskeakaan, kun tulee heti kipua ja muita oireita.

Onneksi kukaan ei voinut kertoa minulle vaikeina vuosina, miten vaikeaa ja hidasta toipuminen on. Kuitenkin tämä on ollut oikeaa elämää koko ajan ja sisältänyt kaikenlaista hyvää näistä vaivoista ja rajoitteista huolimatta. Nyt kumminkin otan puolikkaan Imovanen (joka maistuu suussa vielä klo 12 seuraavana päivänä) ja nukun. En missään nimessä kirjoita tänne puoleen vuoteen, se on kiellettyä! (Käänteispsykologinen kokeilu, näinköhän tunnen vetoa blogiin jo muutaman tunnin kuluttua?)

Keski-ikäisten unikoulun tarkkis

2010-05-03T21:00:00.003+03:00

Olette kirjoittaneet huippuja kommentteja, hyvin rohkaisevia ja antoisia. Yksikin kommentti tuolla pidemmän pysähtyneisyyden aikana oli niin innostava, että lopulta oli pakko naputella bloggaus, vaikka välillä tunsin suoranaista inhoa tarttua mihinkään niin vaivalloiseen kuin kirjoittamiseen.

Päivän sanani on unikoulu. Olen alkanut lukea ja työstää terapeutin kans Arto Pietikäisen Joustava mieli -kirjaa. Päätin, että ihan ensin minun pitää opetella nukkumaan. Aikoinaan, kun lapset olivat pienempiä, jouduin viettämään jokaisen hetken heidän valveilla ollessaan joko töiden tai lasten ehdoilla ja oma aika, tuo välttämätön vapauden itu ja ikioman hengittelyn tila oli saatava siitä hetkestä, kun lapset olivat nukkumassa, mutta minä vielä en. Nyt minun ei tarvitse enää kiskoa aikaa hohtimilla yöstä, vaan pystyn hengittelemään omaan tahtiini riittävästi muinakin aikoina. Kuitenkin jo lapsena opittu ajan varastaminen nukkumiselta pysyy sitkaana tapana, vaikka nyt varastan suoraan omasta jaksamisestani ja hyvinvoinnistani. Raportoin tänne, miten etenen. Moni Pietikäisen kirjan unijutuista on ollut aiemmin minullekin hyvin tuttuja, mutta nyt kyse on enemmänkin siitä, etten halua mennä nukkumaan kun haluan valvoa. Yövalvominen on kuin jokin perhanan aineriippuvuus. Aamulla noustessa (en sano herätessä, kun se tapahtuu vasta puoli litraa kahvia myöhemmin) tuntuu, että joku nyppii sielua silmien kautta pinseteillä. Istunnon aikana sain monta loistavaa ajatuksen itua ja työkaluja, elikkäs ruudukoita, joihin merkkailla asioita. Piirtäminen, kirjoittaminen, listailu ja muu visuaalinen asettelu toimii minulle.

Käytännön asiat, joihin voin vaikuttaa, ovat ainakin seuraavat: ei viiniä arkisin ja tietokone kiinni ajoissa (tänään tavoitteena on 22:30). Ajattelen myös huolihetken varaamista, tai ehkä sille parempi nimi olisi järjestyshetki, jolloin käyn läpi päivän asiat ja seuraavan päivän jutut. Joskus nimittäin valvon siksi, että olen unohtanut tai lykännyt jotakin lupaamaani juttua ja muistan sen vasta viime tipassa ennen vuorokauden vaihtumista. Semmoinen ei enää passaa. Sitten pitäisi saada jokin välitön palkinto siitä, että suostun petiytymään. Olen miettinyt iltarunon lukemista (tarpeeksi lyhyt eikä niin koukuttavaa kuin proosa), jonkin ihanan iltarentoutuksen opettelua ja... enimmäkseen aivot ovat lyöneet tässä kohtaa tyhjää. Vaikka tiedän, että pitkällä tähtäimellä (esim. 12 tunnin) saan huomattavaa hyötyä nukkumisesta, välitön nautinto tulee valvomisesta eikä nukkumaanmenosta. Kumpihan voittaa silloin, kun ihminen on uupu ja surku? Ja monesti muutenkin.

Tässä hankkeessani on tärkeää, että teen sitä vain oman pikku mun hyväksi ja iloksi. Että minulla olisi kivempaa. Kun vuosia elämä meni pääasiassa muiden hyväksi ja valvomisen aika oli tärkein oma kiva ja ilo, nyt pitää kääntää kelkka ja nähdä nukkuminen huippuna ja ainutlaatuisena ikiomana aikana.

Otan mieluusti unelle suotuisia ideoita vastaan! Esim. miten saada nukkumaanmeno välittömästi palkitsevaksi tai millaiset tavat, ruoat tai muut vinkurat ehkäisevät tai edistävät luonnollista väsähdystä. Sen jo tiedän, etten voi ottaa kofeiinia kuuden jälkeen tai harrastaa rasittavaa liikuntaa kovin myöhään. Ajoissa saatu valohoito (aurinko etenkin) ja sopivasti rasittava liikunta edistävät unta. Syömisen kohtuullisuus on hyvä. Viileä auttaa, tietsan ja telkun sulkeminen auttaa, murehteminen, riitely yms. ähinä ei auta. Liian runsan rooiboksen ryypiskely herättelee pitkin yötä (pätee muihinkin nesteisiin) ja rentoutusharjoituksen ovat mukavia, jos niihin pystyy keskittymään. Hmm, rentoutusharjoituksia voisikin kaivella jostain.

Jaahas, kelloni mukaan tietokone menee kiinni 14 minuutin kuluttua, joten painan nopeasti JULKAISE-nappia.

Lastenkekkerit eivät syöneet hermostoa

2010-04-25T23:45:00.004+03:00

Aikoinaan vastustin ankarasti sellaista hömpötystä, että synttärivieraille jaetaan jotain pussukoita. Tänään kuitenkin huomasin pakkaavani Tosikoisen synttärijuhlille tulppaanikuvioisiin minikasseihin ilmapallon, Kinder-munan, saippuakuplapurnukan ja vappupillin. Kyse ei ole siitä, että kaikki saavat synttärilahjat, vaan ohjelmanumeroista ja hyvästä mielestä. Saippuakuplat ja pillit tosin tuottavat synttäröitsijöille mainiota ohjelmaa, samoin aarteenetsintä, kun piilotan pussukat ja kerron yhdelle juhlijalle kerrallaan vihjeitä, mistä aarteen saattaa löytää. Rahaa tähän ei sinänsä tarvitsisi käyttää ihmeemmin. Itse askarrellut jutut ovat nousseet taas arvossa, kun joka paikka on täynnä halpaa muovikrääsää. Onnittelukorteistakin suurin osa oli tänä vuonna omatekoisia ja niistähän tykkäsivät sekä juhlakalu että hänen äitinsä. (Muilta emme kyselleet.) Minua harmittaa se, etten jaksa nykyään tehdä mitään, mutta yritän olla ottamatta siitä lisätaakkaa. Vielä tulee sen aika.

Melko paljon saa edelleen olla ohjelmaa, mutta meininki oli paljon rauhallisempaa kuin viime vuonna. Lapset kasvavat. Lisäksi heitimme koko lauman pihalle herkuttelun jälkeen, kun sokeri hurisi suonissa ja vauhti kiihtyi. Siellä saivat leikkiä hippaa, heittää renkaita tappeihin, puhaltaa niitä kuplia, potkia palloa ja piirtää asvalttiliiduilla etupihalle. Viime vuonna kyttäsin kelloa varsin tiuhaan, nyt huomasin yhtäkkiä, että enää 40 minsaa jäljellä. Loppumetreillä porukka vähän hyydähti ja vot! meillähän oli vielä kasvovärit testaamatta! Minäkin sain hienon vihreän prinsessatytön poskeeni ja muilla oli sitäkin villimpiä kuvia. Lapset eivät olisi malttaneet lähteä. Yhden lapsen keliakian muuten ratkaisin niin, että kaikki saivat (gluteenittomia) jäätelöannoksia kakun asemesta ja varasin myös hyviä gluteenittomia keksejä. Karkit olivat kaikki gluteenittomia myös, samoin popcornit jne. Jeah, aika terveellistä tarjottavaa meillä on ollut. Edellisenä sunnuntaina jaksoin tehdä kasvisdippejä ja minivoileipiä, mutta nyt ei ollut enää virtaa, kun näköjään koipien parantuminen vaatii osansa.

Yhden vieraan äiti ja isosiskokin tulivat mukaan (tyttö ei tuntenut muita juhlijoita kuin päivänsankarin itsensä) ja se osoittautui erittäin mainioksi asiaksi. Kyseinen mude on tavattoman kiva kaveri esim. minulle, jalkapuoliemännälle, ja isosisko osoittautui mm. loistavaksi kasvomaalaajaksi.

Esikoinen oli paikalla koko ajan ja tyttöjen tulviessa taloon hän osoitti heitä ja sanoi: "Ei saa lyödä". Näin ainakin ymmärsin. Se oli hieman huolestuttavaa, mutta pojalle ei tuottanut mitään vaikeuksia olla lyömättä tai muutenkaan sekoilematta. Hän sai kuitenkin samoja herkkuja ja muutenkin vähintään kohteliasta kohtelua. Välillä E. sulkeutui omaan tai isän&äidin makuuhuoneeseen ja pärjäili siten oikein hyvin.

***
Tänään pidin hyvän huolen, että tein asentoharjoitukset. Kävin äskettäin Tapani Rahkon vastaanotolla konsultaatiossa ja hän diagnosoi minulle hyvänlaatuisen asentohuimauksen. Saman tien, kun hän oli teettänyt minulla asentoharjoitukset (kolme erilaista sarjaa), niska-hartiaseutuni oli kuin voita vain, niin pehmeä, nuopea ja ihana. Veri kohisi aivoihin! Koko olemukseni oli yhtäkkiä täysin renot, toisin kuin ties milloin viimeksi. Ällistyttävästi myös näkökenttäni oli avartunut. Oli älyttömän hauskaa vain tepastella ympäriinsä ja katsella, kun maailma näkyi laajakuvana eikä sinä ihme pan&scannina kuin siihen asti. Valtava euforia otti koko rouvan hoteisiinsa loppupäiväksi. Sen jälkeen olen huomannut, että todellakin kannattaa varata se alle vartti harjoituksiin, muuten iskee ääniherkkyys ja päänsärky ym. ikävät oireet, kun taas treenien jälkeen elämä on aika paljon hauskempaa. Tiedä millainen megamigreeni noiden lasten äänistä ja ilmapallojen paukkeesta olisi muuten tullut. Tarkoitukseni on testata näitä myös lapsille, sillä kyseessä on perinnöllinen vaiva. Omalla äidilläni on ollut ihan suoranaista huimaustakin ja häntä on käsketty "huimauttamaan" tms. mutta nyt epäilen, että asentohoito olisi auttanut häntäkin erittäin paljon. Nyt epäröin ehdottaa hänelle yhtään mitään, kun hän ei tunnu haluavan vastaanottaa minulta semmoisia asioita. Mikä on puolestani ok tällä ikää. Aika paljon irtoaa energiaa, jos ei tarvitse koko ajan miettiä, missä asennossa on.

Oli itkettävän huojentavaa kuulla kahden eri työterveyslääkärihahmon suusta kaksi erilaista vertausta. Yksi vertasi tilannettani maratoniin. Etenkin loppupuolella ihminen keskittyy vain selviämään eteenpäin, metri metriltä. Maratonin loputtua väsymys iskee ja sitten on aivan poikki. Toinen sanoi, että ensin olin vielä omilla voimilla, sitten varaparistoilla kunnes nekin loppuivat. Sitten alkoi se vitaalien alueiden polttaminen energiaksi... Siitähän ei hyvä seuraa, mutta kun ajoissa pääsee kuntoutumaan, voi lopputulos sittenkin olla hyvä ja valoisa. Yritän tehdä kaikenmoista omituisen mukakiireen ja tarpeettoman stressintunteen loitontamiseksi. Etenkin kivat asiat, kuten näyttelyssä käynti, voivat auttaa.

Väsymyksen torjumiseksi ja typojen karttamiseksi ihmisen on myös nukutt

Viiden vuoden välein nilkka estää pääsyn houkuttavan tiedon äärelle

2010-04-24T17:29:00.005+03:00

Tervehdys jalkapuolelta! Olin perjantaina menossa tavattoman sympaattiseen alamme symposiumiin, mutta kävi niin kuin Turussa. Paapan kapakan edustan tienoossa aamulla 8:55 on vaarallista, sillä asvaltti voi kampittaa pahaa-aavistamattoman kulkijan niin, että yhden jalan nilkasta revähtää nivelside ja toisen jalan polveen tulee aikamoinen reikä. Sinne menivät kauneimmat Ril's-pökäni. Sekunnin kuluessa kävin aika liudan tunteita ja ajatuksia läpi. Päädyin siihen, että nyt äkkiä kotiin vähintään housuja vaihtamaan, vaikka jo siinä kohtaa olin varma siitä, että reissu peruuntui. Bussissa aloin hiukan itkeskellä, kun soitin SP:lle ja kotioven suljettuani päästin ihan kunnollisen porun! En tiedä, mitä kaikkea siinä itkussa oli mukana, mutta ainakin pettymystä, kipua ja suuttumusta elämän epäreiluudesta. Jos olisin mennyt eri bussilla, jos olisin valinnut hiukan toisen kävelylinjan, jos sitä ja jos tätä.

Kotona puhdistin polven ja nostin kipeän nilkan kylmäpussien kera pystyyn ja keräilin ajatuksiani. Tietenkin ihan ensin*) päivitin FB-statuksen. Kohta sain puhelun ystävältä, joka kysyi, olenko vielä kaupungissa ja tarvitsenko kyytiä. Puhelu nosti mielialaa heti monta pykälää, niin että jaksoin sen jälkeen heti soittaa työterkalle, josta annettiin aika tunnin päähän. Selvästi koipiasioihin perehtynyt lääkäri antoi diagnoosin, hoito-ohjeet, teippauksen, sairausloman, haavanhoidon, tetanuspiikin, kyynärsauvan ja hieman kohentuneen mielen. Hieman ihmetytti, kun kaupungilla en tuntunut saavan lainkaan säälipisteitä kyynärsauvasta, vaan katseet olivat harvinaisen penseitä. Palvelu salaattia ostaessani oli suorastaan tympeää, kun yritin selvitä sauvoineni päivineni! Mitä ihm? Itse pyrin olemaan erityisen huomaavainen ihmisille, jotka kulkevat apuvälineiden kanssa tai ovat muuten selvästi hankaluuksissa, koska terveraajaisilla on aina helpompaa ja nopsempaa.

Kaikenlaista muutakin on tapahtunut, mm. Esikoinen täytti 12 vuotta ja Tosikoinen 6. Ovat siis vanhoja käpylapsia. Eilen iltapäivällä SP joutui suhailemaan ties mitä, kun taas minä olin pääasiassa sohvalla koipi pystyssä ja kurjan näköisenä. Esikoinen ja Tosikoinen vaativat jääkaapissa majailevaa makaronilaatikkoa ja kun minä sanoin joo, E. otti ruokaa, annosteli kahdelle lautaselle ja lämmitti siskon annoksen ensin. Tarjoilipa myös maitoa ja ketsuppia sekä ruokailuvälineitä! Ensin tunnin piston omassatunnossa, mutta sitten ajattelin, että olisin minäkin 12-vuotiaana osannut lämmittää safkat jne. vaikka ei ollut mikroaaltouunejakaan olemassa. Että se on oikeasti ihan normaalia käytöstä, vaikka minulle tuli heti mieleen, että yhyy, laiminlyöty lapsi joutuu itse hoitamaan ruoka-asiat. Olisi melko yllättävää, jos äidin verrattain lievä nilkan päsähdys tekisi lapsista heti laiminlyötyjä, mutta toisinaan pipinä asiat menettävät hiukan mittasuhteitaan. Esikoinen on hirmu ihana tyyppi monella tapaa. Kaikenlaista hyvää tuntuu putkahtelevan hänestä nyt. En tarkoita, ettei Tosikoinen olisi, se vain on paljon ilmeisempää jatkuvasti.

Olen monta kertaa ajatellut, että hei juuri tästä asiasta haluan kirjoittaa blogia ja jopa monista asioista olen jättänyt kirjoittamatta Facebookiin, koska ne eivät sovi sinne. Toisaalta, kun sairastuin flunssaan (lepän siitepölyn ja tuon kadusta nousevan sankan pölyn takia prkl), tunsin hyvin voimakasta haluttomuutta kirjoittaa tänne mitään. Omituista. Tuli vian kertakaikkinen stoppi. Nyt en ajattele enkä sano mitään siitä, miten usein kirjoittaa tai pälä pälä, annan sen asian olla. Kirjoitan kun kirjoitan kun kirjoitan.

Nyt kohta kuolen päänsärkyyn, jos en lopeta ruudun tuijottamista. Joten siirryn tuonne --->

*) Ei vaiskaan, jotain raajaa!

On niin hikikin

2010-03-22T23:36:00.003+02:00

Miten voi olla koko ajan kiireinen ja kovassa paineessa rutistetun ihmisparan stressiolo, vaikka todellisuudessa tällä hetkellä ei ole mitään hätää? Onko tämä jokin Pavlovin koira -tyyppinen ilmiö? Tarvitaan jokin laukaisija ja pum, menneisyydessä välttämätön hypervalppaustila ponkaisee päälle, vaikka sille ei nykyhetkessä olisi mitään tarvetta. Muistelin tänään, miten Esikoisen ensimmäisinä vuosina, tuonne viiden huitteille asti ainakin, vaadittiin erittäin kovaa valppautta, yliluonnollisen pitkää pinnaa, voimaa hoksata asioita ja venyttää mielikuvitusta sekä eläytymistä ja kykyä suorittaa, suorittaa, suorittaa. Töissä piti tehdä töitä ja kotona alkoi toinen työpäivä, joka ei aina tauonnut yöksi, koska nukkuminen oli lapselleni hyvin vaikeaa.

Nyt elämäni on suorastaan lälläriä verrattuna noihin aikoihin ja usein voin käydä suihkussakin, vaikka talossa ei olisi muita aikuisia huoltamassa lapsia. Viimeksi kyllä sakkainen mehu kaatui vahingossa sohvaan, kun suihkaroin. Aion silti jatkosskin käydä, pidän vain huolen, ettei mehua juoda samaan aikaan yläkerrassa. Sohva sitä paitsi tuli siedettävällä putsauksella siistiksi.

En saa nukutuksi, en jaksa tehdä mitään. Pelkään aloittamista, ihan kuin se olisi tuomittu kohta keskeytymään eikä minulla olisi mahdollisuuksia viedä sitä loppuun. Välillä saan toimintapurskeita, tulen optimistiseksi, teen itseäni kohtaan hyviä asioita. Sitten taas väsähdän ja teen sarjan huonoja valintoja, jotka puolestaan heikentävät jaksamista. Tiedän mitä kannattaa tehdä, mutta en läheskään joka päivä jaksa valita hyvin. Olen jännittynyt ja stressissä.

Aion kokeilla erilaisia juttuja, mutta dopamiinin tasoa nostetaan lääkkeillä. Niiden pysyvä sivuvaikutus näyttää olevan hikoileminen kaikkina vuorokauden aikoina. Vähän epistä pilatesohjaajaa kohtaan, kun hän joutuu koskien ohjaamaan ja esmes otsa on turskanhikinen. Paidat saattavat käydä käryämään pahalta, etenkin hormonin poikittainoloaikoina. (Viime blogitekstistäni on todettava, että hormoni todellakin oli poikittain tuolloin! Nyt alan vähän miettiä, onko kenties kilpirauhaspulmasto sittenkin osaltaan näiden juttujen takana, koska heikko hoitovasti teetti noita PMS-angstejakin.)

Olisipas mukavaa blogata välillä jotain muuta kuin minä-minä-minää.

Minulla on joka tapauksessa salainen suunnitelma. Turhasta viininjuonnista pääsee, kun korvaa sen aviokeksillä. Mitäs siitä tuumaatte? Olen niin perso punaviinille, että kotona ei saa availla puteleita, koska sitten minunkin pitää saada. Ja 12 cl lasillisen jälkeen yöuni on huonoa ja aamu väsy sekä kärtty. Sen sijaan seksillä ei ole ikäviä sivuvaikutuksia ja sen jälkeen herää hyvällä tuulella sekä virkeänä, jos ei kovin myöhälle ole vehdannut.

(Ja nyt sitä bloggailua enemmän, jos saan itseltäni pyytää. Se tekee hyvää kuugelille.)

Oli hormoni maantiellä poikittain, jalajalla jalajalavei

2010-03-10T16:33:00.003+02:00

Syytän ainakin hormonia takapakista. Kamalaa ahdistusta ja vieläpä autismiahdistusta. Että meidän pitää heti paikalla muuttaa pois Tampereelta johonkin, missä ymmärretään autisteja paremmin. Vaan eipä semmoista ihanuuksien ihmemaata taida olla olemassa, jossa ei tähän ahdistukseen joutuisi vajoamaan. Meillä on moni asia nyt reilassa, kuten ensimmäiseksi ja isoimmaksi plussaksi koulu. Meillä on myös hyvältä vaikuttava puheterapeutti. Tai siis pojallamme. Viime aikoina kaikki terveydenhuollon kontaktit, jotka eivät ole laisin erikoistuneet autismiin tiettävästi, ovat olleet onnistuneita. Ehkä tämä on myös Tampere-ahdistus, kun olen asunut täällä ns. aina. Ja onhan tämä autismin peräkylä monin tavoin.

Yksi autismiahdistuksen käynnistäjiä oli tämä Amanda Baggsin bloggaus, joka kannattaa lukea. En osaa sanoa, miten laajalti tuo pätee Suomessa, itselläni on jonkin verran kokemusta siitä, että halutaan pitää hajurakoa puhumattomien autistien ja muiden autismin kirjolla olevien kesken. Räikein tilanne tietysti oli TAYSin neuropsykiatrisella, jonne ei lainkaan otettu puhumattomia autisteja. Asia, joka ei lakkaa ottamasta minua päähän ihan sairaasti. Tiedä sitten, onko uusi nepsykuvio erilainen, en uskalla ottaa selvää ja mahdollisesti joutua pettymään taas karvaasti.

Tänään on vellonut pettymys sisuksissa, sehän sen tunteen nimi olikin! Se on jotain yleistä pettymystä itseen ja johonkin, jota en osaa nimetä. Mitään käsillä olevaa syytä ei ole enkä näe, että minulla olisi ollut kovin ihmeellisiä odotuksia. Haaveita juu, toiveita kyllä, tavoitteita ja pyrkimyksiä si si, mutta odotuksia? Nope. Joskus hyvin varhain opin, että jos odotukset päästää kasvamaan kovin isoiksi, tulee melko varmasti turpiin. Odotukset on syytä pitää matalalla. Olen jopa oppinut, että voi iloita etukäteen jostain ilman ihmeellisiä odotuksia. Iloitsee vaan siitä mahdollisuudesta, että jotain antoisaa saattaa tapahtua. Yllätyn iloisesti melko usein, joten jokin sisäinen automaatti vetäisee odotukset matalalle.

Tai no, odotin, että olisin nyt kykenevämpi tekemään tavallisia asioita, kun monet paineet ovat helpottaneet selvästi. Mutta nyt ne kasautuneet stressimönjät kittaantuvatkin rattaisiin eikä jaksaisi aina millään niitä pyörittää. Pettymysten pettymys! On myös noin sadannetta kertaa todettava, ettei kannata nautiskella edes yhtä viinilasillista illalla. Eilen otin pienen lasillisen, kun se on hyvää. Illalla valvoin myöhälle, vaikka väsytti ja aamulla oli mieli maassa. Plääh. Viinillisiä iltoja voisi olla 1-2 per viikko, enempi alkaa haitata pollakemiaa. Epäreilua.

Reilua on kumminkin se, että menen tänään taas pilatekseen. Käyn kys. vempuilemiseen erikoistuneessa paikassa ja siellä saa hyvää ohjausta. Ekan kerran jälkeen erittäin omituiset paikat olivat kipeinä, nyt menee jo vähemmillä tuskilla, mutta muutamakin treeni tuntuu jo asennossa ja ryhdissä.

Moi äiti!

2010-03-09T21:02:00.003+02:00

Käyskentelin tänään Iidesrantaa ja hautuumaan reunoja kirkkaassa paisteessa ja pörisin ääneen englantia. Kesäkuussa on tiedossa elämäni ensimmäinen esitelmä isossa kongressissa ikiomasta ja söpöstä tutkimusaiheestani ja olen asiaankuuluvasti täpinöissäni. Me märkäkorvaiset tutkijanplantut olemme niin helppoja tohkeentumaan. Esitelmäni on heti ekassa sessiossa aloitusplenaarin jälkeen, joten koko loppuhäppeningin ajan saan keskittyä muiden juttuihin. Päälle päätteeksi sain tietää pääseväni meuhkaamaan myös alamme isoimpaan ja kauneimpaan jukettiin! Nyt alkaa hieman hermostuttaa. Hautuumaan lumiset korvat saivat kuulla monta hienoa ajatusta. Tylsää vain, ettei niitä voi tuosta noin siirtää koneelle, vaan ne täytyy vielä naputella tekstiksi.

Jonain päivänä saan ehkä työskennellä myös puhevammaisten tulkkauksen parissa? Tahdon työelämääni autismia, ihan kuin sitä ei olisi riittävästi arjessa. Suuri haaveeni on, että jos tai mieluummin kun pääsen eroon näistä sisääni kertyneistä rasitusmöykyistä, jaksan tehdä kaikenlaista hyvää juurikin niistä asioista, jotka niitä möykkyjä sinne rakensivat.

***
Esikoinen on innostunut kalenteristaan, jonka annoin joululahjaksi. Olemme ahkerasti täytelleet kalenteria ja olen lisännyt sinne mm. verinäyteohjesarjiksen, pH-mittauskuvat ja juttua siitä, ettei pikkusiskoa saa lyödä, vaikka tämä kiipeilisi lumivalleissa. Jostain syystä hänestä on hupaista katsoa kalenterista sitä, kun pystytimme joulukuusen ja sitä, kun purimme sen ja veimme autotalliin. (Allergia on johtanut meidät traagillisesti valekuusen hankintaan.) Sitten, kun tulemme kohtaan, jossa uimakoulu on peruttu, tulee surkea äännähdys.

Tänään poika tuli kotiin ja kun sanoin: Moi Esikoinen!, hän vastasi Moi Esikoinen! Pyysin häntä sanomaan puolestaan: Moi äiti! ja näin myös kävi. Hassua, että näin simppeliä asiaa emme ole harjoitelleet aiemmin, mutta jostain syystä poika i ole aiemmin vastannut tervehdykseeni. Näytti menevän kertaheitolla, mutta katsomme.

Tosikoinen on tehnyt mahdottomasti kaikenlaista hauskaa, mutta mikrobloggailen niistä Facebookissa eivätkä ne taida näin ollen taltioitua mihinkään. Glup. Päässäni on viuhtonut ainakin kymmenen innostavaa bloggausaihetta, vaan olenko kirjoittanut niistä? Njet, nu-unh, nada. Vinkkaan tässä vain itselleni, että vipinää sormenpäihin, tai muuten.

Sitä paitsi Tosikolla ja Minhilläkin on päivityksiä.

Minä kirjoitin omaa kirjaa mun omasta elämästä

2010-03-03T12:01:00.005+02:00

Viime aikoina olen kironnut mediatiedostojen muuntelun ja kaappailun alimpaan himputtiin. Silti sain aikaiseksi wav-tiedoston digivideonauhasta ja jouduin käyttämään omaa muistitikkuani sen kuskaukseen, kun työmaalta en siihen hätään löytänyt tarpeeksi isoa tallennusvälinettä. Enkä halunnut käydä raahaamaan teraista ulkoista kiintolevyä minnekään. Tietokoneen kans kamppailu on ehkä tylsintä, etenkin jos sovellus kaatuilee välillä ja silloin hukkaa kaiken. Tai tekee kummallisia asioita, mutta ei ilmoita, mitä ne ovat. Tiedostoa tarkastelemalla vasta huomaa, että se on jotenkin piloilla, vaikka käyttäjänä olisin tehnyt kaiken oppikirjan mukaan. Plääh.

Vein muistitikun omin kätösin litteroijalle ja tapasin samalla hänen viehkon opaskoiransa, joka suhtautui minuun hyvin lämpimästi. Litteroija sanoi, ettei koira yleensä ole duunissa kotona, vaan ihan seurakoirana, kun kyselin, saako sitä paijata. Meillä oli hyvin miellyttävä juttelutuokio ihmisten kesken ja koira kölli sillä aikaa varpaitteni päällä.

Maanantain nenämahaletkun tapainen tutkimusoperaatio ja sen ohuemman piuhan nielentä ruokatorveen eivät onnistuneet. Vaikka itse toimenpiteet eivät onnistuneet, jokin muu onnistui! Poikani yritti tosissaan niellä letkuja! Oletan, että kaikki selitykseni tutkimuksen tarpeellisuudesta olivat auttaneet asiaa ja hän oli sitoutunut tutkimukseen. Ikävä vain, että aina samassa kohdassa nielua tuli kertakaikkinen stoppi ja letku piti ottaa pois. Yritettiin kumminkin monta kertaa ja läheltä piti, että homma olisi skulannut. Seuraavalla kerralla, jos semmoinen tulee, osaan selittää tarkemmin proseduuria, sillä ainakin se ohut pH-mittauspiuha tuntuu kamalalta todennäköisesti vain vähän aikaa. Kun sen kestää, sitten helpottaa. Tämä tieto olisi luultavasti auttanut. Otaksun, että tiedossa on myöhemmin gastroskopia nukutuksessa. Ilman nukutusta se traumatisoisi lapseni suurin piirtein loppuiäkseen ja saisi epäluuloiseksi kaikkia toimenpiteitä kohtaan... Olen itse kokenut sen ja se oli kamalaa. Esikoisella on aina ollut herkkä nielu ja yleensä pään alue, joten en ole ihmeissäni tutkimuksen epäonnistumisesta. Sen sijaan olen ilahtunut sairaalahenkilökunnan hyvästä asenteesta ja poikani reippaasta yrityksestä. Ja siitä, että hän ei ilmeisesti traumatisoitunut tilanteen takia.

Lapsilla ja SP:llä on hiihtoloma ja he ovat käyneet tähän mennessä kavereilla kylässä ja Hoplopissa. Tänään on vuorossa Risto Räppääjä -elokuva ja huomenna ties mitä! Äitivetoisella lomalla oltaisiin varmaan leivottu sämpylöitä, käyty kirjastossa ja tehty lumiakkoja ja -ukkoja pihalla. Molempi parempi.

Muistelin vähän aikaa, miten silloin taannoin oli suhde niin pahasti kuralla, että asetin itselleni deadlineja. Jos tilanne ei ole parantunut toukokuuhun mennessä, eroprosessi käynnistyy. Katson tätä vielä kaksi viikkoa. Sitten käynnistyi hyvän kierre meidän molempien ja ulkopuolisten ammattiapuihmisten ja en tiedä kenen muun ansiosta. Pääsimme tolpillemme, hoksasimme toisemme jälleen ja lähennyimme. Sen ansiosta Tosikoinen on olemassa. Kuralla olevaan tilanteeseen en missään nimessä haluaisi lykätä lasta! Mutta nyt olemme olleet yhdessä yli 15 vuotta ja naimisissa 13 enkä kadu sitä, että maltoin vielä vähän. Olisin viettänyt hyvää elämää yksinhuoltajanakin, mutta kun me pohjimmiltamme sovimme SP:n kanssa toisillemme ja saamme nauttia pitkän suhteen eduista, olen iloinen, ettei ohimenevä, joskin pitkällinen kriisi heittänyt meitä sittenkään liian kauas toisistamme.

Tänään menen taas Pilatekseen ja huomenna koen kipuja todella omituisissa paikoissa. Otan kivun merkkinä siitä, että olen tehnyt jotain oikein, koska se on viivästynyttä lihaskipua ja viestii lihasten rasittamisesta. Kivut häviävät yleensä harjoittelun jatkuessa, kun lihakset tottuvat alituiseen työntekoon, mutta vahvistuminen jatkuu kivun puuttumisesta huolimatta.

Viisi lihapullaa mahassani lullaa

2010-02-28T18:46:00.007+02:00

Olen taas huomannut, että kirjoittaminen ja ulkoilu ylläpitävät hyvinvointia parhaiten, kun niitä molempia harrastaa joka päivä. Alkoholittomuus tukee myös juttuja, esim. siksi, että uni on parempaa, samoin serotoniiniaineenvaihdunta. Sanottuani nämä n. sadannen kerran voin taas porhaltaa eteenpäin ja lopettaa itseruoskinnan, vaikka olen laiminlyönyt kirjoittamista, ulkoillut vain työpäivinä ja nauttinut alkoholia turhan monena iltana. Kohtuullinenkin määrä heikentää unosia ja aivokemiaa. Äh. No niin, riittää jo!

Tänään olemme viettäneet kolmattatoista hääpäiväämme ja koska unohdimme hommata lapsenhoitajan, menimme koko perheellä syömään hyvin oikeaan vanhanaikaiseen ruokaravintolaan. Lapset käyttäytyivät minun mielestäni hienosti. He päästivät muutaman oudon äänen, mutta siinä se. Heille maistui kaikki! Molemmat halusivat ehdottomasti lihapullia ja perunamuusia, vaikka yritin sanoa, että ravintolassa kannattaa ottaa jotain semmoista, mitä kotona ei saa. Alkuruoaksi saimme mustajuurikeittoa ja jälkkäriksi tilattiin suklaakakkuannos per nenä. Yhtään turhaa murenaa ei jäänyt lautasille. Ilo katsoa sitä meininkiä, että ruokia maistellaan ja niistä nautitaan ihan kunnolla.

Kesken aterian minulle tuli niin viihtyisä ja ihana, kauttaaltaan muikistava tunne, että se pyrki sanoina suusta ulos. Sanoin jotakin sellaista, että on tavattoman mukavaa olla teidän kanssanne juuri nyt täällä syömässä yhdessä. Kuulostaa melko lattealta näin kirjoitettuna, mutta toivon, että se iso ilo silkasta yhteisestä olemassaolosta tuli läpi.

Tätä päivää on varjostanut huomenna koittava Esikoisen ruokatorven pH-mittaus. Ennen piuhan asennusta pitää olla neljä tuntia syömättä. Sairaalassa sierain puudutetaan ja sinne työnnetään piuhaa aina ruokatorveen asti. Ulkopuolelle jäävä osa teipataan poskeen ja se on kiinni jonkinlaisessa härvelissä. Muuten saa olla normaalisti, mutta kastella ei saa eikä syödä/juoda kuin pääruoilla. Tiistaiaamuna letku poistetaan. Onneksi saimme Tosikoisen kivaan paikkaan talteen, niin voimme molemmat mennä sairaalalle jeesaamaan lasta.

Tiistainen verinäyte meni hienosti. Vähän aikaa etsimme tapaa olla, lopulta Esikoinen meni isänsä syliin. Kun hoitaja sanoi jämäkästi, ettei hänen kätttään saa koskea, E. otti minua kädestä. Kun neula työnnettiin ihon läpi ja alettiin valuttaa verta sen seitsemään putkeen (niitä taisi olla 7), poika protestoi, mutta pysyi paikoillaan. Aivan loistavaa! Ei olisi ihme, vaikka sälli jarruttaisi kerta kaikkiaan eikä suostuisi mihinkään, koska autisteille nämä impulssit voivat olla erittäin voimakkaita eikä mieli yksinkertaisesti pysty pääsemään niiden yli eikä ympäri. Etukäteen harjoittelu auttoi! Toivottavasti myös huomenna.

En voi kyllin kiitellä sitä hoitajaa, joka otti näytteen. Hän oli hyvin selkeä, jämäkkä ja kohtelias, juuri niin kuin pitääkin. Taas totean, että pitänee yrittää saada kiitosta eteenpäin, vaikka hoitajan nimi jäi pimentoon siinä toiminnan tuoksinassa.

Syyt 1, 2 ja 2 ½

2010-02-22T23:05:00.007+02:00

Jaahas, jassoo, vai sellaista peliä. Heti kun selkänsä kääntää, täällä ollaan laiminlyömässä bloggausta! Mutta josko nyt liian myöhään muutama merkintä, vaikka pitäisi olla nukkumassa. Olin torstain ja perjantain tohtorikoulutettavana ja nautin täysihoidosta! En laittanut kahteen iltaan lapsia nukkumaan, vaan opiskelin, keskityin väitöskirja-asioihin ja kävin mm. aamu-uinnilla ja x kertaa päivässä syömässä tai kahvilla. Aah. Etenkin aamu-uinti ja hotellitason aamiainen hurmasivat ruumiin nautintojen puolella sekä tietysti torstai-iltapäivälle järkätty happi-valoliikunta. Opiskelupuoli oli silkkaa rautaa, en minä sillä, mutta joskus nämä muut tekijät vievät voiton, kun arvioimassa on melko kuormitettu perheenäiti. Oli myös huippista tavata kaveri-ihmisiä aseman huitteella ennen kotiutumista ja lopulta todeta, että Jyväskylän-junan valinta osui nappiin, koska sillä pääsin kotikaupunkiin vain viisi minuuttia myöhässä.

Perjantaiksi pääsen kaiketi reissaamaan Kuopioon keräämään aineistoa, mikäli VR suo. Jes! Alan vihdoinkin saada identiteettiäni tutkijakuosiin ja hommat loksahtelevat paikoilleen. Ainakin nyt tuntuu siltä, hyvältä. Tänään tein töitäkin koko päivän tukka putkella ja sekin tuntui kivalta. Toivottavasti huomenna irtoaa myös vääntöä.

Huomenna on Esikoisen verinäyte ja minua jännittää. Olemme kelailleet asiaa jo aika pitkään ja päivä päivältä seikkaperäisemmin. Pojan pitäisi malttaa pitää kättä paikoillaan tai antaa meidän auttaa siinä. Jaiks. Jälkikäteen menemme jätskille jonnekin koulun lähelle. Vaikka en niin välitä ruokapalkinnoista, ehkäpä se näissä harvinaisissa tapauksissa (jotka toiv. myös pysyvät harvinaisina) on paikallaan. Tiedä sitten, millä poikaa palkitsee, kun tulee aika mennä pH-mittaukseen eli antaa tökätä letkua nenästä ruokatorveen. Jösses. Sepä vasta hermostuttaakin!

Ennen verinäytettä pojalla on myös koulukuvaus, ettei menisi liian simppeliksi. Tänään huvikseni mainitsin, että vois sitä tukkaakin siistiä, kun on kuvaus tulossa. Esikoinen sanoi heti: "Joo!" Laiskanpulskeana vielä varmistelin pariin kertaan, että haluaako se poika muka tosiaan hiustenleikkuuta ja halusihan se. Sitten laitoin laiskuuden kellariin odottamaan ja sanoin lapselle, että mennään samoin tein. E. läksi heti noutamaan kotiparturia ja sitten me surrattiin. Vähänkö huippua meininkiä! Ei siitä niin kauan ole, kun piti leikata kynnet ja hiukset "nukutuksessa" eli puoli tuntia nukahtamisen jälkeen.

Tosikoisella oli kuvaus tänään ja hän valmistautui niin, että harjattiin tukka vauvaharjalla hissuksiin takuttomaksi. Letitin jouhet viidelle letille, etteivät heti menisi takkuun, mutta mitä! Likka ihastui viisilettiseen kampaukseen niin, että se piti pitää kuvauksessakin. Mekkojen valtakauden voi julistaa muuten päättyneeksi, sillä vaatteina olivat farkut, violettiraitainen paita sekä Hello Kitty -sukat. Illalla hänellä oli myös upeasti letteihin sopiva viikinkikypärä päässään ja lupasin jonain päivänä ottaa hänestä valokuvan viikinkikypärässä ja yöhännässä (!). Tytär sai tänään kirjeen hyväksynnästä Steiner-esikouluun ja toivon, että siellä saa vettä tähän vilkkaaseen myllyyn tai ainakaan ei kivenmurikoita heitellä rattaisiin.

Vähän rasittaa ajatus, että pitääkö minun nyt muuttua identiteetiltäni joksikin ihme Steiner-äidiksi, mutta piruako siitä piittaan. Eihän minun tarvitsisi muuttua miksikään peruskouluäidiksi, jos laittaisin lapsen semmoiseen ja kuitenkin se on ideologisesti ja uskonnollisesti yhtä latautunut kuin Steinerkin. Valtavirrassa vaan ei joudu selittelemään mitään, mikä on tietysti mukavaa valtavirtalaisille, jotka eivät jaksa selittää. Minulla on kaksi syytä: lyhyt koulumatka haluttaessa vaikka lukion loppuun asti ja tällä hetkellä Tosikoisen taipumuksiin erinomaisesti sopivat pedagogiset painotukset. Kaksipuolossyy on se, että Steinerillä tehdään itse ruoka omassa keittiössä (eikä missään tehdasmaisessa keskuskeittiössä) luomuraaka-aineista eikä eineksistä. Tai ehkä se on kolmas kokonainen syy. Hyvä ruoka on kova sana nykymaailmassa.

Erityiskouluäidin identiteetti minulla on sitä myöten, kun olen omaishoitaja ja vahvasti jo valmiiksi identifioitunut vammaisen ja autistisen lapsen äidiksi. Se on hyvä ja vahva identiteetti, vaikka se selittääkin vain pienen osan minäkokonaisuudesta. Loppuikäni olen kuitenkin vammaisten asialla parhaani mukaan, sitä ei voi muuttaa eikä perua.

Nyt menen nukkumaan kun väsyttää niin herkullisesti! Toivottavasti elämä on huomennakin näin hyvää ja täyttä.

Ovista ja ikkunoista

2010-02-16T13:48:00.004+02:00

Lieneekö Microsoft-hapatusta vai mitä, mutta usein puhutaan aikaikkunoista, kehitysikkunoista ym. vehkeistä, kun tarkoitetaan, että tietylle asialle avautuu tilaisuus joksikin aikaa ja sitten se sulkeutuu, jos tilaisuutta ei käytetä. Minulla on päivittäin erilaisia ikkunoita, mutta ne eivät ole avoinna kovin kauan ja jos sulkeutumisen jälkeen yrittää läpi, ne ovat merkillisellä tavalla muuttuneet tiiliseinäksi. Ajattelisin niitä mieluummin ovina, koska ikkunasta kömpiminen on kamalan vaivalloista. Olen nimittäin taipuvainen saamaan vauhtia tai jarrutusta mielikuvista.

Siis. Joka päivä aukeaa erilaisia ovia, joista kulkea. Yleensä ne sulkeutuvat hetken kuluttua ja myöhemmin saattavat aueta uudestaan tai olla aukeamatta. Ulkoiluovi on tyypillinen esimerkki. Sen auetessa olen yleensä vain lojunut sohvalla ja odottanut, että se menee taas kiinni. Nyt taas mieluummin hoksaan oven ja puikahdan siitä pihalle. Fysioterapeutin suosiollisella pökkäyksellä päätin antaa ulkoilulle tilaisuuden osoittaa, että aamupäivän valossa ulkoilu muka oikeasti auttaa nukkumiseen ja stressiin. Nyt hyvin nukutun yön jälkeen saatan myöntää väitteessä olevan jotain perää ja lisäksi pidän lumen, kasvien, taivaan ja muiden kotiympyröitä isompien systeemien katselusta, askelten äänistä, raikkaista tuoksuista, viileästä tunnusta iholla. Nyt kun ei enää ole niitä 20 asteen alle matelevia pakkasia.

Eilen Tosikoinen kysyi, lähdettäisiinkö kävelylle. Minä sanoin, etten jaksa. Plääh. Ensi kerralla vastaan toisin.

Torstaina menen Helsinkiin kurssittautumaan ja palaan intensiivisen paripäiväisen jälkeen Tampereelle perjantaina. Jos joku haluaa perjantaina viiden maissa iltapäivällä tavata kaffen tms. merkeissä jossain rautatieaseman lähistöllä, ilmoittautukoon!

Pieni postaus vainen

2010-02-15T23:06:00.002+02:00

Tosikoinen halusi tänään kävellä päiväkotiin ja mehän kävelimme! Nautimme aamupalan kotona ja tepastelimme, tytär laulaa loilotti itse keksimiään lauluja tähän tapaan: "Kultahanhi muni munan kultaisen, valkokultaisen ja sieltä tuli pieni hanhitipunen, valkokultainen ja isähanhi oli valtavan kokoinen..." Ja muistaisipa ne tarinan polveilut, kun mukaan tuli myös Peukaloinen, jota hanhet luulivat madoksi ja nielaisivat, mutta totesivat oudon hajuiseksi. Peukaloinen kaiketi selvisi tilanteesta. Valohoitoa parhaaseen mahdolliseen aikaan (siis aamulla) ja happiliikuntaa ja vielä laulantaa sekä juttelua!

Päivään mahtui myös jumitusta ja jäkitystä, mutta nyt on olossa ihana väsymys ja aion mennä ennenkuulumattomasti nukkumaan heti paikalla, vaikkei kello ole edes puoli yksi! Huomenna lisää.

Kumman ottaisit, allergian vai kihomadot?

2010-02-14T23:55:00.004+02:00

Aamulla oli vuoroni touhuta lasten kanssa ja mitä ihmettä, Esikoinen lähti kanssani hieman temmeltämään ja hassuttelemaan. Mukavaa! Minulla oli punainen pyjama, jota hän osoitti ja sanoi: "Ketsuppia!" ja jatkoi: "Ei ole ketsuppia." Sitten meitä huvitti. Yritän muistaa sanoa Esikoiselle, kun hassutellaan Tosikoisen kanssa jotain ihan mahdottomia juttuja, että kyseessä on pelkkä leikki, emme ole tosissamme. Tuntumani on, että hupsuttelun tekeminen näkyväksi lisää residentin autistimme hassutteluja. Tuntuu, että mutkaton kontaktimme voi palautua, kunhan jaksan tehdä työtä sen eteen. Vieraita emme ole toki olleet ja asiat ovat sujuneet ihan mukavasti tällä välillä eikä kukaan voi tai halua palata takaisin ensimmäisten 3-4 vuoden symbioosityyppiseen meininkiin, mutta relampaakin voisi olla. Tai mitä sanaa nyt osaisin käyttää.

Aamulla oli melko kamalaa herätä, sitten olo muuttui mukavaksi, lämpimäksi ja pidin sellaista nautinnollista äitihauskaa, mitä noiden kersojen kanssa voi olla rauhallisena sunnuntaiaamuna. Väsäilin lounaat ja pullat jne. ja sitten kävi ahdistamaan taas kovasti tuntemattomasta syystä. Lisäksi SP sai hepauskohtauksen, kun komposti on jäätynyt ja sen kannen saranat hajosivat. Minä vanhastaan tulkitsen kaikki hepaukset niin, että minua syytetään, vaikka ei syytettäisikään, kuten esim. tällä kertaa. Huoh. Tosikoinen kitisi ja valitti enkä yhdessä vaiheessa olisi yhtään jaksanut kiinnittää häneen huomiota (mikä ei ole tods lapsen vika). Silloin lapsi kärttää sitä kauheammin ja minä sain yhtä aikaa valtavaa ärsähdystä ja syyllisyyttä. Sitten tein jotain epätavallista, kiitos fysioterapeutin ja en tiedä minkä kaiken, varmaan tämän bloggaamisenkin. Puin ulkovaatteet päälle ja läksin harrastamaan sitä kuuluisaa happiliikuntaa! Painelin kolme varttia sinne tänne vähemmän tavallisissa paikoissa ja tulin takaisin akuutti angst ja schmertz asettuneina. Normaalisti en kykene lähetemään mihinkään, jumitun vain kahta kauheammin, mutta tällä kertaa onnistuin.

Iltapäivällä rakentelin laskiaispullia ja ne olivat kaikkien mielestä aivan huippuja, paitsi Tosikoisen, joka pitää niistä hillotäytteisistä lälläripullista enemmän kuin mantelista. T:lle ei yleensäkään manteli maistu, toivottavasti hän ei kuitenkaan ole allerginen. Hmm, hän valitti kutiamista tunti-pari sitten kesken uniensa. (Kunpa ei olisi kihomatoja. Yäks. Kunpa ei olisi allergiaa. Se on pitkäaikaisempi vaiva...)

Minunkin pitäisi olla nukkumassa, koska haluaisin aikaistaa unirytmiäni ja herätä viimeistään seitsemältä. Tänään ei onnistunut, koska minulla ei ole itsekuria enkä saanut itseäni muilla tavoin vuoteeseen aiemmin. Äh. On se kumma, että yleensä saan mitään koskaan aikaiseksi. Kuitenkin taas äskettäin, kun olin kouluttamassa, yksi ikätoveri-opiskelija tuumasi, että olenpa minä ehtinyt paljon kaikenmoista. Jokin tässä yhtälössä mättää.

Oli hienoa viettää eilen vapaapäivää masennuksesta, siis kokonainen päivä ilman! En siltikään lähde jatkossa hakemaan päänsärkyjä baarista vastaavan toivossa, mutta päivittelen asiaa muuten vaan ja yritän ottaa siitä voimaa.

Maanantaiaamuna tapaan taas kallonkutistajaa. Sen jälkeen minulla on plakkarissa vielä kolme käyntiä. Keskiviikkona on taas fysioterapeutti. Kertaan näitä, etten unohda, kun nämä tapaamiset ovat jostain syystä muka ihan mahdottomia muistaa... Torstaina ja perjantaina olen Helsingissä jossain himputin kukkuussa koulutuksessa ja mietin, pitäisikö puksutella paikalle jo torstai-iltana ja pummia yösija. Kyyti h. kukkuuseen lähtee nimittäin klo 8:00 steissiltä eikä se ole ihmisten aika. Siellä pitää ehkä olla kovasti sosiaalinen, mitenkähän jaksan? Näinköhän siellä joutuu jakamaan huoneen jonkun kanssa? Kaipaan tällä erää yksinäisyyttä todella paljon, oikein isoina lohmoina ja toisaalta taas nautin ihan hurjasti ihmisten seurasta, kun sattuu kohdalle sopivia tyyppejä.

Jatkuu ensi numerossa!

Visainen tilanne

2010-02-14T00:11:00.004+02:00

Äidyin eilen visaan. Edellisestä kerrasta oli pitkä aika, mutta heti oli kotoisaa. Pitkän pöydän ääressä istui liuta tuttuja, hetken verran piti seisahtaa ja katsoa kaikki läpi. Hieno näky. Tein sellaisen mokan (taas) että join keskiolutta verrattain paljon veteen nähden ja sain itselleni aika kookkaan kuivahduksen täksi päiväksi aikaan (sain myös humalan tyköni, mutta en vissiin ihan tökerösti käyttäytynyt). Vesi ja suola auttavat. Yöllä kävin kurkkimassa eilisen postauksen kommentteja ja tulin hurjan hyvälle tuulelle niistä. Käykää katsomassa!

Lauantaisin on minun vuoroni nukkua pitkään ja nukuinkin. Mutta mitä, piimä oli lopussa! Paras palautumisjuoma urheilusta ja juomailusta on piimä sekoitettuna mustikkasoppaan tai tuoremehuun. Ilman piti ihmisparan pärjätä. Söisin hedelmiä ja pähkinöitä loputtomiin, etenkin omenat maistuvat loistavalta (mm. pähkinävoihin dipattuina lohkoina). Appelsiinista oli tajunta räjähtää. Kyllä se vain hakkaa mandariinit ym. snadit sitrukset muussa paitsi kuorimismukavuudessa.

Päänsärky oli ajoittain kamala! Se on kuin vankila, jos lääke ei tepsi. SP sanoo aina, että kärsin vaikeasti ibuprofeenivajauksesta, jos valitan särkyä, mutta tällä kertaa ibu ei auttanut. Clotam olisi saattanut puraista, mutta nepä olivatkin työmaalla. Torkkuminen auttoi ja oli hurjan mukavaa, kun lämmin Tosikoinen istui vatsani kohdalla sohvalla ja luki aapista ääneen.

Kävin harrastamassa sitä fysioterapeutin mainostamaa happiliikuntaa ja tein salaa hiukan eilisessa kommentissa kuvailtua hötkyntää. Se oli mainiota! Tosikoinen tahtoi mennä ratsastamaan, joten kävelimme kauniiden talvimaisemien läpi Esikoisen uimakoululle ja juttelimme monet asiat matkalla. Kodin suuntaan sain kulkea yksin ja toikkaroida, missä huvitti. Aina kun hillun pihalla päiväsaikaan puolesta tunnista puoleentoista, ihmettelen, miksen tee sitä useammin, kun se on kerran niin kivaa. Kodin kynnys on liian korkea? Jostain syystä muuten pää ei ollut yhtään kipeä siellä ulkona hötkyillessä.

Nyt, kun lojuskelen sohvalla läppäri sylissä, huomaan, että pää tahtoo mennä oikein kummallisiin asentoihin. Ei ihme, jos niskan, kaulan ja yläselän pikku mestat ovat kipeät. Reseptiin kirjataan vähemmän tietokonetta, enemmän ulkoilmaa. Tiedä sitten, miten saan jukuripääni suostumaan reseptin noudattamiseen. Motivoimalla? Joka tapauksessa varasin pilateskoulun kurssille paikan ja saan siellä ohjausta lihasten tasapainotukseen, mikä on kovasti tarpeen.

Tänään sain hiukan kutitella Esikoista. Hänellä on joku juttu menossa, etten saa koskea häneen (ehkä E. on lukenut siitä opettajajutusta, että kaikki koskeminen on seksuaalista häirintää - ääh, huono läppä), mutta kun vähän aikaa teen kontaktia, yleensä jotain mukavaa pientä nuhjaamista irtoaa. Kun muu kommunikaatio on niin vaikeaa, en ainakaan halua menettää kosketusta (joka oli monta vuotta meidän tärkeintä kommunikaatiota), jota meillä on nykyään halaaminen, käden laskemista hartioille tai olkapäälle, hiusten pörrötys ja kiltti kutittelu.

En ole tuntenut itseäni tänään ollenkaan masentuneeksi. Hyvä päivä. Hyvä että menin visaan tapaamaan ihmisiä. Toivottavasti en puhunut läpiä päähäni sen enempää kuin suomalainen yleensä juopoteltuaan keskikaliaa. Onhan se kauheaa kun ei ole täysi kontrolli päällä? Hmm, oikeasti pelkään sitä, että lääkkeen kanssa tulee jotain ihme humalajuttuja. Se on mahdollista, eli varovainen pitäis oleman.

Päivän viimeinen vinkaus: SP kuuntelee Spotifystä erilaisia versioita Specialsin A Message to You Rudysta ja nyt on menossa Pellen Viesti teille kovikset. AAAaaaaAAaaaAA.

Pää kenossa

2010-02-12T15:40:00.002+02:00

Vietin tänään tunnin fysioterapeutin pakeilla ja sain ison kasan ajateltavaa. On hankalaa myöntää, että saavutetut edut ovat itsekseen hipsineet mikä minnekin enkä tällä erää pysty oikein tekemään mielikuvaharjoituksia ja -matkoja tai rentoutumaan kiireestä kantapäähän, kun keskittyminen herpaantuu jossain polven kohdalla, kun varpaista lähdetään. Lisäksi pääni on vinksallaan ja syvät lihakset esmes tuossa yläselän ja niskan tienoolla aivan pipit, mikä teettaa päänsärkyä ja muuta sumeutta.

Jumppari suositteli lämpimästi pilatesta sekä happiliikuntaa, eli ulkoilmassa teutarointia. En pane hanttiin, perusteet olivat järeät. Ensi viikolla saan häneltä vielä täsmäliikkeet ylävartalon bugeihin.

Tajusin aamupäivällä luullakseni jotain perustavanlaatuista tästä epäreilulta tuntuvasta depishyökkäyksestä. Olin monta vuotta tukalasti rusennuksessa erilaisten vaatimusten ja mielipahaa tuottavien juttujen välissä. Silloin minun piti vain jotenkin puristaa itsestäni se kaikki, mitä tarvittiin selviytymiseen. En ole toipunut siitä, vaan koko keho oppi silloin tietynmoisen tavan pysyä hengissä päivästä toiseen. Hormonit ja muu kemia sekä fysiikka ja mieli toimivat tietyllä tapaa kriisissä ja jos kriisiä kestää kestämistään, jotain mekanismeja voi jäädä niin sanotusti päälle. Siksi saatan taas puristaa laukunhihnaa bussissa istuessani kuin hengenhädässä, vaikka mitään hätää ei ole missään. Noin karkeasti ottaen ja esmes.

Tehtäväni on nyt ja epäilemättä vielä hyväsen aikaa purkaa vanhentuneita mekanismeja ja rakentaa uusia vastaamaan tämän hetken tarpeita. Tähän tarvitsen mielekästä tekemistä, mielihyvää ja lepoa, yhdessäoloa, liikkumista, rentoilua, musiikkia, elokuvia, kuvia, luettavaa, halailua, juttelua, hyvää ruokaa ja muuta vänkää. Sitten opin taas nukkumaan, liikkumaan, reagoimaan, voimaan hyvin. Onneksi työni on järkevää ja motivoivaa! Siinä olen etuoikeutettu.

Tänään menen visailemaan kaupungille piiitkästä aikaa. Ennustajasammakkoni Rauno sanoo, että illasta tulee kiva.

Martta hallinnoi

2010-02-11T10:23:00.003+02:00

Melkein unohdin postata päivän hyvät ja huonot ja livahtaa nukkumaan ennen tämän postaamista! Osan olinkin jo kirjoittanut valmiiksi.

Kuten aina, Tosikoisen aamu oli äreä, koska ilta oli hankala. Onneksi Martat tulivat siivoamaan kello 8. Se antoi tyttäreenkin puhtia ja hän valitsi varsin hauskat kledjut: vanha vedenvihreän sävyinen lyhyt röyhelöinen hame, jonka helmassa oli kirjailuja, farkut, vihreät muumisukat (Kaikissa sukissa on Muumeja! Enkö saa mennä ottamaan pyykistä muita?) ja leveäraitainen kahden rauhallisen violetin sävyinen Ratia-paita. Aika oudon kuuloinen yhdistelmä, mutta toimi loistavasti! Kaulaan itsetehty helminauha. Lapsi jopa harjasi hiuksensa mukisematta, hampaista nyt puhumattakaan.

Töissä sain hoidetuksi useita roikkuvia juttuja verokortista kontakteihin. Varsinaista keskittymistä vaativaa työtä en sentään tehnyt kuin hiukan reunasta. Jaksoin keskittyä kaikki 45 minuuttia kielihistorian parissa (pakkofilologian luennolla). Nämä ovat saavutuksia, joista saan hyvää mieltä, mutta oliko itse suorittaminen kivaa? Ei tuollaisten tarvitse olla, riittää kunhan on suht. neutraalia. Ilo tulee tehtävien ruksimisesta tehdyiksi ja yleisestä mielekkyyden tunnusta ja siitä, että voin tehdä melko tuskattomasti asioita. Päätän tehdä jotain, sitten teen ja sen jälkeen siirryn johonkin muuhun asiaan. Niin yksinkertaista ja kuitenkin ajoittain aivan tolkuttoman vaikeaa.

Ehkä minun pitäisi tehdä töitä vain elävien olentojen parissa, kun niiden motivoivuus on niin huimaa mihin tahansa muuhun verrattuna.

Hyvää oli sekin, kun kääriydyin valtavaan untuvatakkiini ja bussissa tuntui kuin olisin ollut mukavasti makuupussissa. Hyvää ja huonoa oli se, kun menin lounaalle yksin ja jossain vaiheessa tajusin, että eräässä pöydässä taisi olla tuttuja. Sain hetkellisen mitä jos ne luulevat minun penseilevän tarkoituksella -kohtauksen ja sitten päätin ohittaa sen. Pontevasti. Ja myöhemmin se hälventyi vallan, kun vaihdoin sanaa yhden pöytäläisen kanssa. Hyvää oli se, että olin niin mukavasti sisällä ajatuksissani lounastaessani, mitä nyt otin sisään talvimaisemaa isoista ikkunoista.

Luin pahaa aavistaen sähköpostista, mitä laitoksella tapahtuu, mutta kaipaisin lisäksi jotakuta kertomaan selkeästi, mitä se todella tarkoittaa. Resursseja lähtee, ihmisiä ja määrärahoja. Itsehän lillun satelliittina, kun saan palkkani akatemian hankkeesta, mutta tilanne koskettaa ja kiinnostaa. En ota yliopistopolitiikkaa sydämelleni, kun en kerran niille asioille mitään voi eivätkä ne ole minun taistelujani nyt.

Huonoa on tämä päänsärky, joka ei ota laantuakseen. Onneksi se ei ole kovin paha. Ehkä huominen jumpparikäynti auttaa säryn perimmäisiin aiheuttajiin. Joskus depiksessä jännitän käsivarsia, hartioita jne. pitkän aikaa enkä edes huomaa sitä itse. Kun vihdoin huomaan, kädet saattavat täristä tai niska olla tukossa. Depistilanne on nyt paljon parempi, mutta edelleen pitää tietoisesti rentouttaa paikkoja.

Oli muuten ihanaa tulla siivottuun, raikkaaseen kotiin! Aluksi suhtauduin aika ambivalentisti siivouspalveluun, mutta nyt se tuntuu pelkästään hyvältä. Tarjoan järkevää, motivoitua työtä ja saan itse suuren ilon sekä hyödyn, kun silmät eivät punoita pölystä eikä nenä kutise tai omatunto jankuta, että siivoa siivoa siivoa.

Huono homma on muutens se, että olen vielä valveilla puoli yhdeltä. Joten motivoin itseni vuoteeseen ---->

Proot ja konnat

2010-02-10T12:22:00.004+02:00

Aamulla heräillessäni (Tosikoisen vieressä) keksin heti ensimmäisen hyvän jutun päivässä. Tunsin pitkästä aikaa nukkuneeni hyvin! Siirryin koisaamoon myöhään. En oikein uskalla mennä nukkumaan, kun pelkään taas kääntelehtiväni ja vääntelehtiväni suden tunneille. Silti menin ja nukuin. Aamupalaksi luin T. S. Eliotin runon The Love Song of J. Alfred Prufrock. Siinä oli hieno poljento (luin sitä ääneenkin) sekä suosikkivirkahdus: I have measured out my life with coffee spoons. Joidenkin arvostettujen kriitikoiden mielestä runo kertoo kosinnasta ja minusta se taas ilmaisee ihan selvästi elämään pettyneen, mielettömyydestä kärsivän miekkosen ihastusta hukuttautumisitsemurhaa kohtaan. Hehe. Ei kai minun tarvitse ottaa kirjallisuuskursseja kauhean vakavasti? Ennemminkin oman ajan ja kivan kannalta? En ole ollut koskaan runoihmisiä, mutta asiain tila tuntuu muuttuvan/parantuvan keski-ikäisillä päivillä.

Vietin ihan älyttömän hauskan lounaan muutaman kollegan kanssa englanniksi puhuen. Saatoin taas puhua läpiä päähäni ja heittelin porkkanaraastetta sinne tänne, mutta en liene ollut ainoa, joka viihtyi. Vähän myöhemmin Esikoisen opettajan soittaessa tajusin unohtaneeni viikon toisen tärkeän tapaamisen. Aargh. Mikä takaisku. Onneksi SP lähti heti paikalla soitettuani noutamaan minua ja ehdimme kuitenkin palaveerata kommunikaation kannalta keskeisten ihmisten kanssa. Voi että oli paha mieli tästä mokasta, joka johtui vain siitä, etten katsonut kumpaakaan kalenteriani, vaan huolehdin normaalista lukkaristani.

Itse palaveri oli erittäin antoisa ja toivon kovasti, että Esikoinen suostuu käymään uutta, kooltaan pienempää ja sanastoltaan laajempaa AAC-kansiotaan myös minun kanssani! Ainakin voin kehittää kansion sisältöä omalta osaltani (eli kodin sanastoa), jos en muuta. Hitto, pitäähän sen pojan joskus taas suostua minunkin kanssani tekemään monenlaisia juttuja eikä vain paria hassua. Tänään oli vuoroni huolehtia pojan iltatoimista ja tällä kertaa hän ihan vapaaehtoisesti halusi pitkään selailla joululahjaksi antamaani ja uskollisesti täyttämääni kalenteria. Juteltiin siitä, miten paha mieli hänelle tuli, kun uiminen oli eräänä lauantaina peruttu, juteltiin joulukuusesta ja vähän ratsastuksestakin. Sitten luin hänelle Muumi-sarjakuvaa (Tove Janssonin alkuperäistä) ääneen ja häntä huvitti hyvissä kohdissa.

Samaan aikaan toisaalla tapahtui jotain, josta tuli pahaa mieltä. Nimittäin Tosikoinen ymmärrettävään mutta rasittavaan tapaansa otti hepulit, kun oli vieraillut päiväkotikaverinsa luona. Toisinaan teemme T:n kamun kanssa niin, että vuoron perään noukimme molemmat tytöt mukaamme päiväkodista ja kuuden-seitsemän maissa lainalapsi noudetaan jälleen kotiinsa. Tämä on mahdottoman kivaa likan mielestä, mutta kyläilyn jälkeen hän käy sen verran kierroksilla, että pitää haastaa riitaa, huutaa jne. Nyt hän sai nukahdetuksi vasta tuntia tavallista myöhemmin eli puoli kympin aikaan ja siihen tarvittiin molempia vanhempia. Tulilinjalla olevan SP:n hermot piukahtivat melko tehokkaasti, mikä näkyi siinä, että korvista nousi savua, suusta kirposi jopa yksi aikuisten kirosana eikä neuvottelu saati joustaminen kiinnostaneet. Onneksi ärsähtäneen vanhemman avuksi löytyy huushollista yleensä toinen, jonka hermot ovat vetreämmät. (Silloin kun toinen vanhempi on reissussa, lapset jostain syystä yleensä käyttäytyvät paljon fiksummin. Merkillistä.) Voin kertoa, että tasan menevät meillä ärsähdyksen lahjat.

Tylsää on myös se, että SP:llä on futiksenkatseluilta. Asia oli jo tiedossa aiemmin, mutta arvatkaapa, muistinko. Voisin mennä alakertaan tuijottamaan jotain muuta, mutta en jaksa, joten tämä on turhaa valitusta. Hyvä puoli on se, että SP pitää korvaparkojeni takia ääntä tosi pienellä ja koska selostajat ovat englanninkielisiä, kiusallista nenä-äänistä mälkätystä ei toosasta edes kuulu.

Ope kertoi, että Esikoinen vitsailee koulussa ja näyttää kansiostaan hassuttelukuvaa. Se saa minut vastustamattomasti hyvälle mielelle. Myös koulun väki tuntii diggailevan suuntausta kovasti. Poika on hassutellut kotonakin (tyyliin "ei kebabia housuihin") ja nauranut jutuille, mutta monet tavat ja taidot liittyvät pojalla vain johonkin paikkaan eivätkä ne siirry. Ehkä tämä on muuttumassa!

Tuntuu hemmetin oudolta, että me edelleen pidämme jotenkin etäisesti mahdollisena koiran hankkimista taloon ja ajoittain juttelemme aiheesta ja mietimme siihen liittyviä kysymyksiä yhdessä. SP jopa sanoi, että hänen puolestaan ok, kunhan hänen ei tarvitse raahautua ulkoiluttamaan sitä. En osaa nähdä itseäni koiranomistajana, mutta on sitä hullumpia ja odottamattomampiakin asioita tehty, kuten opiskeltu opettajaksi ja oltu it-alalla töissä. Minulle tekisi yksinomaan hyvää, jos jokin otus kiskoisi minut kolme kertaa päivässä ulos nuuhkimaan ulkoilmaa ja katsomaan, miltä puut näyttävät. Paitsi silloin, kun vihaan kaikkia rutiineja ja haluaisin vain murjottaa vällyn alla sohvan nurkassa. Vai oliko se niin, että silloin otuksen voima olisi erityisen terveellinen?

Jatkoa viime numerosta

2010-02-09T13:23:00.005+02:00

Olen tehnyt urotöitä (köh köh). Muistin vihdoin mennä labraan valuttamaan verta (molemmissa kyynärtaipeissa mustelmat, oli bad vein day) ja samalla varasin ajan lääkärille! Nerokasta. No, kävin lääkärillä ja kerroin, että huonoa kuuluu, joten tuplasimme lääkkeen. Sen pitäisi vaikuttaa dopamiinitasoon, mikä olisi suotavaa, koska pulmani viittaavat juurikin kyseiseen välittäjäaineeseen. Sain samoin tein ajan myös työpsykologille ja -fysioterapeutille. Työterveyshuolto toimii. Psykolle pääsee viidesti työterkan piikkiin.

Kävin tsykologilla eilen ja sain tehtäväksi kirjoittaa ylös päivittäin huonoja & hyviä juttuja. Päätin hyödyntää blogia tähän tarkoitukseen. Minua harmittaa, etten kirjoita tänne tahman takia, koska päivittäin tulee hyviä bloggausaiheita mieleen. Kun olen koneen ääressä, olen liian väsy tai apaattinen kirjoittamaan mitään, buu. Paitsi työjuttuja. Nyt käytän tilaisuutta hyväkseni ja lätkin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Huonot. Aamulla työkaverini soitti ja kyseli, olenko tulossa. Meidän piti tavata ysiltä. Aagh. Olin unohtanut laittaa tapaamista kumpaankaan kalenteriini (känny ja paperi), joten sitä ei ollut olemassa. Toisaalta olisin joutunut perumaan sen jokatap koska puolisolla oli pakkosauma töissä ja tyttärellä hammaslääkäri.

Asian hyvä puoli on se, että tapaamisemme saatiin pulmitta siirretyksi myöhemmäksi enkä tärvännyt muiden aikaa toivon mukaan kymmentä minuuttia enempää. Silti ahdistaa. Mitähän muuta unohdan?

Huonoa on myös se, että eksyin katselemaan eilisen mamuvastaisen MOT-ohjelman jälkimaininkeja ja taas ottaa päähän. Ihmiset taivastelevat sitä, miten paljon työtön yhdeksän lapsen yksinhuoltaja saa tukina soskusta. Aargh. Itse 7-lapsisen perheen toiseksinuorimmaisena hahmotan kyllä, että näillä vaahtosuilla ei ole mitään tajua siitä, mitä 10-henkinen perhe tarvitsee. Ahdistaa Suomen mamuvastaisuus, etenkin kun kuulin sattumoisin semmoistakin, miten känniääliöt olivat hyökänneet tummaihoisen perheen kimppuun keskellä päivää tavallisessa kerrostalolähiössä. Tätä käytöstä tuommoiset tarkoitushakuiset MOTit juurikin yllyttävät.

Sitten hyviin. Hammaslääkärillä mieleni koheni monta metriä, kun näin, miten siellä toimittiin. Tytär oli tyyni, mutta hyvin vakava ja teki kaiken mitä pyydettiin. Hänellä on orastavaa purentaongelmaa ja lääkäri päätti porata hieman hampaita ohjatakseen purentaa parempaan suuntaan (jolloin leukaluut saavat myös kasvaa luontevasti). Poraamiseen valmennettiin niin, että tytär sai esittelyn kaikista laitteista ja niitä myös demottiin kämmenselkään (ei toki porattu käteen, senkin pösilöt, vaan "suihkari" suihkutti hiukan, puhallusta sai tunnustella jne.). Sitten hammaslääkäri sanoi, että porataan nopeasti, sen verran, että hän laskee kolmeen. Sitten poratessaan hammaslääkäri laski kolmeen.

Simppeliä, tehokasta, ennenkuulumatonta omassa lapsuudessani, kun hammashoitolassa tuskin puhuttiin lapselle eikä todellakaan selitelty mitään, alettiin vain duuni suussa heti, kun oli murahdettu potilaalle, että leipäläpi pitää aukaista. Ikinä ei tiennyt, kuinka loputtoman kauan pitää olla poraamisen uhrina eikä isoissakaan duuneissa puhuttu mitään puudutuksesta.

Jos olette miettineet samaa kuin minä, hampaat kannattaa harjata ennen aamupalaa, jolloin hampakset saavat suojan päivän rasituksia varten. Olemme tehneet niin, mutta halusin vielä varmistaa. Sehän ei ole niin gurmeettista, mutta itse harrastan naula isovarpaankynnen alle -tyyppistä metodia eli ennen aamupalaa huuhdon enimmät hammastahnan maut suusta pois kalanmaksaöljyllä.

Päivän toinen hauskuus oli se, kun kävin hakemassa töihin vähän evästä kaupasta, siellä soi Highway Star ja se jostain syystä sopi tajuttoman hyvin tilanteeseeni ja nosti minua 25 cm maanpinnan yläpuolelle. Hivuttauduin kajarin lähistölle ja taas kerran totesin, ettei kannata yrittää laulamalla jäljitellä kitaraa. Däng. En ole varsinainen purplisti, mutta joitakin ihan ehdottomia helmiä heitillä on.

Kohta menen opiskelemaan jälleen muinaisenglannin (tai peräti jo vähän tuoreemman englannin) kielioppia, sanastoa tai muuta mukavaa piirrettä. Ilman näitä tietoja en ole kelpoinen lukiotason enkunopettajaksi.

Leonard Cohenista

2010-01-25T15:06:00.003+02:00

Nuorena en innostunut koskaan kunnolla kuuntelemaan Cohenia, koska se oli 80-luvulla niin juttu ja in ja taisi siinä olla myös saksofoni ja cool. Juttu ja in herätti minussa aina penseyttä, samoin saksofoni ja cool. Harmillista. En jaksa kuunnella tai digata musiikkia sen takia, että minun jostain imago- tms. syistä pitäisi, mutta estän itseäni kuuntelemasta ja todella kuulemasta jotain musiikkia joskus imagon takia. Toisinaan pidän lieveilmiöistä huolimatta jostain musiikista, jos olen sallinut itseni sen kuulla tai se on napannut vaivihkaa korvaan kiinni, kun en ole ollut valppaana. (Esim. The Doorsia olen aina rakastanut Jim Morrisonin iih iih herutuskuvista ja suuri runoilija -hömpötyksistä huolimatta.)

Mutta nyt olen katsonut telkkarista melkein kahteen otteeseen Cohenin Lontoon-konsertin ja itkenyt suurimman osan ajasta. Itkenyt? Niin, ne sanoitukset ovat parhaimmillaan loistavia ja pienieleiset melodiat hienoja, sävykkäitä ja tietysti vanha käpy Cohen itse esiintyjänä ja äänenä on täynnä monisäikeistä charmia.

Olen kyllä muutenkin itkenyt epätavallisen paljon ja punasilmäisesti, myös katsoessani A Star Is Born -elokuvaa ja sitten äsken muuten vain pelkästä tyhjyyden ja ahdistuksen kouraisusta. Lisäksi huomaan jännittäväni hartioitani ja puristavani käsiä nyrkkiin ja saavani päänsärkyjä näistä staattisista rutistusasennoista, ihan kuin silloin, kun uhkaava rintasyöpädiagnoosi (joka paljastui vääräksi hälytykseksi) runnoi minut viimeisenkin raja-aidan yli depikseen. Yritän saada lääkärille ajan mahd. pian koska tämä ei nyt ole ihan ok. Olisi pitänyt mennä jo viime vuoden puolella.

Onneksi olen tänään myös innostunut kahdesta aiheesta. Yhdestä puhun tänään (oma tutkimukseni) ja toisesta (blogit) helmikuussa eräässä koulutuksessa. Uskon, että saan ihan hyvin puhutuksi. Eilen innostuin myös Paul Austerin City of Glassin alkupuolesta, jota luen kirjallisuuskurssia varten. Tuntui, että sain kirjaan heti vahvan yhteyden. Ilmeisesti Auster on myös niin hyvä tai parempikin kuin moni on sanonut, vaikka se onkin ollut in ja juttu jossain vaiheessa (saksofonin tai coolin mukanaolosta en ole vielä selvillä).

Elämässäni isot asiat ovat nähdäkseni oikein hyvällä tolalla, joten tämä tuntuu hemmetin epäreilulta. Enkö saisi nyt nauttia tästä tilanteesta ja tuottaa jotain hedelmää?

Lumikki, verikokeet ja muut päivän polttavat kysymykset

2010-01-25T08:43:00.012+02:00

Tytär on halunnut iltasaduiksi luettavan klassisia satuja, joten nyt on kelattu esimerkiksi Tuhkimo ja Lumikki. Näillä tytöillä sitä kauneutta ja ahkeruutta piisaa. Siksi kaikki hyvikset rakastavat heitä. Tuhkimon äiti- ja sisarpuolet ovat kamalan rumia, ilkeitä ja laiskoja. Lumikin äitipuoli on hyvin kaunis, mutta se ei riitä, vaan pitää olla kaikkein kaunein ja etenkin kauniimpi kuin tuo tytärpuoli. Missä se isä luuraa ja miksei hän puutu tyttärensä kohteluun? Jossakin Disney-versiossa isän kerrottiin kuolleen, mutta yleensä isän hahmo vain katoaa johonkin. Säälin heitä, jotka sortuvat Lumikin äitipuoli -oireyhtymään. Taistelussa ikääntymistä vastaan voi voittaa ainoastaan hyväksymällä muutoksen ja ottamalla käpyydestä kaikki irti (ks. vaikkapa Joan Riversiä, jolla Mojo Nixonin mukaan ei ole Elvistä sisimmässään - tosin Joanie sanoo, että flaksi on mahtava).

Jonkin kauneussadun jälkeen juttelimme niitä näitä mm. kahvakuulista ja tytär loihe lausumaan, että hän haluaa olla maailman vahvin tyttö.

***
Jumitukseni on ollut fenomenaalista. Blogin synttäritkin menivät ohi, vaikka viisi vuotta tuli täyteen! En silti luovuta, vaan täältä vielä noustaan. Olen päässäni kirjoittanut useitakin blogitekstejä, mutta tänne en ensimmäistäkään. Asiain tilan on syytä muuttua. Yleensä hommelini menee niin, että kun edes jostain langanpäästä saa kiinni, muidenkin lankojen tarttuminen näppeihin käy helpommaksi. Vaikka sitten blogilangasta saisin otteen. Ja nyt menen lääkärille. Vasta äskettäin muistin, että lääkäri kehotti menemään labroihin kahden kuukauden kuluttua (joskus 2 kk sitten) paitsi jos olo menee takapakkia! Ääh. Mutta kun jumittaa, jonkun pitäisi kyörätä kottikärryllä hoitoon, kun itse ei saa aikaiseksi. Paitsi huomiseksi menen labraan ja varaan samalla ajan lääkärille, kekkeles. Tomorrow, tomorrow, always tomorrow.

Esikoinenkin pitää kyörätä labraan verikokeille. Edellisestä keikasta on niin paljon aikaa, että kaikki pitää treenata uudelleen. Enää en usko, että on järkevää hommata neljää aikuista pitämään isoa poikaa paikoillaan. Lapsi menee TAYSiin keväällä pH-mittaukseen refluksin takia. Melko kolkosti naurattaa ajatus, että Esikoinen pitäisi letkua nenässä keskipäivästä seuraavaan aamuun, mutta katsotaan, mitä sarjiksin ja selityksin voimme tehdä. (Olimme ajatelleet, ettei tuota mittausta varmaankaan tarvittaisi, vaan voitaisiin mennä suoraan tähystykseen, mutta näin sitten mennään.) Kutsun mukana tuli esite Tervetuloa lasten poliklinikalle, eli kehitystä on tapahtunut sitten takavuosien. Esitteessä sanotaan mm. näin:

Ennen poliklinikalle tuloa teidän on hyvä keskustella lapsenne kanssa siitä miksi hänet on kutsuttu vastaanotolle. Jos olette epätietoinen mitä lapsellenne tehdään poliklinikalla, tiedustelkaa asioista henkilökunnalta. Voitte selvitellä yksinkertaisin lausein lapsellenne tapahtumat, mitkä hän tulee sairaalassa kohtaamaan. Käyttäkää sanoja, jotka lapsenne ymmärtää. Kertokaa hänelle, että jotkut toimenpiteet saattavat sattua ja olla epämiellyttäviä. Lapselle ei ole hyvä kotona luvata, ettei sairaalassa esimerkiksi pistetä.

Pienistä kieli- ja tyylijutuista viis, minä pidän tästä kovasti! Uskon, että oma gradutyöni on ollut pieneltä osaltaan vaikuttamassa kehitykseen (ja tiedän, että sitä on TAYSissa ainakin jossain päin myös luettu). Niin! Kyllä kannattaa tehdä tutkimusta, sillä se voi vaikuttaa maailmaan. Näin myös tämänhetkinen tutkimukseni, joka liittyy edelleen viestinnän esteettömyyteen. Oma mahdollinen osuuteni asioihin on kuitenkin toissijainen juttu, kehitys on tärkeintä! Hyvä TAYS, näin sitä pitää!

Jokatap viestinnän esteettömyys = minun tutkijanurani, jos semmoinen on tekeillä. Tai erityisviestintä, mitä termiä ei ole toistaiseksi olemassa muuten kuin erityisalojen viestintää tarkoittamassa. Minä taas halajan termiä, joka tarkoittaa erityisryhmille eli jollain tavoin esteisille ihmisille optimoitua viestintää. Ja siihen olisin valmis omimaan erityisviestintä-sanan, mikäli ette pane hanttiin.

Avaruustahma

2010-01-12T12:09:00.002+02:00

Olen kaamean tahman ja jumin vallassa, joten en ole kirjoittanut edes blogia. Alan väsyä tähän olotilaan, mutta mikään ei tunnu auttavan. Sentään olen löytänyt tavan, jolla saan itseni liikahtelemaan. Joka toinen päivä lampsin aamupalan syötyäni pyjamassa ja paljain varpain alakertaan ja teen kahvakuulatreenin. Lämmittelyineen, pikavenytyksineen ja suihkuineen siihen menee noin puoli tuntia. Olo on sen jälkeen lämmin loppupäivän. Kahvakuulailen kiertoharjoitteluna. (Jos jotakuta kiinnostaa, voin lykätä treeniohjeet tännekin. Minusta kuulailu on tehokasta, kivaa ja nopeaa.) Lisäksi yritän liikehtiä päivänvalolla ulkona.

Jumi on kamala ja tämä tuntuu hirveän epäreilulta. Haluaisin tehdä kaikenlaista, mutta aivot eivät suostu työskentelemään. Mitä helkkaria? En tajua. Toivottavasti kohta helpottaa. Selviydyn pakollisista ja ruoanlaitosta, mutta kaikki muu on yhtä hyydelmää.

Lisäksi mietin, miten saisin suuntaudutuksi autismiin työssäni. Ajan mittaan se voisi onnistua, kunhan ensin saan meriittiä kasaan. Tai sitten ei, jos en pysty työskentelemään, vaan joudun jäämään kotiin tms.

No morjens!

2010-01-04T12:33:00.004+02:00

Katsoin edellisessä postauksessa mainostamani elokuvan After Thomas eilen perheen kans, tosin Esikoinen istui enimmän osan aikaa torkkupeitto päässä ja tytär rakenteli Zoobeilla ja Geomageilla (linkitän ihan vaan siksi, että ne ovat tosi päteviä leluja). Se oli varsin hyvä ja siinä tuli monta tärkeää pointtia esiin. Verrattain vähän siinä kyllä näytettiin niitä vaikeuksia tai ratkaisuja (taustalla näkyi kuvia siellä sun täällä kodissa ja yhdessä kohtaa äiti piirsi puheensa tueksi), mutta puhuttiin niistä sentään jonkin verran.

Mutta voi morjens, kuten yksi viimetalvinen oppilaani tapasi sanoa, sain jumalattoman ahdistuksen koko loppuillaksi ja lopulta otin kokonaisen ahipillerin (enkä puolikasta), etten purisi kynsiä luuhun asti tai kiskoisi hiuksia päästäni. Vielä aamupäivälläkin tuntui untelolta.

Mieleen nousivat kaikki valvotut yöt, lyhyetkin matkat jotka saattoivat kestää tuntikausia, pieleen menneet asiointireissut, raivarit, pinttymät, pakkoasiat, kontaktin vaikeus, äkkipysähdykset ihan missä tahansa tilanteessa tai paikassa, oikeastaan ihan kaiken tavallisen ja arkisen vaikeus sekä kaiken mielekkään tekemisen puute lapsella - ja miten sitä tekemistä yritin keksiä ja opettaa ja tarjota. Enimmäkseen aivan turhaan. Se oli itkettävän raskasta ja turhauttavaa, kuten kaiken muunkin oppimisen mahdottomuus tai äärimmäinen vaikeus. Miten myös pelkkä kotona nyhjöttäminen kävi ahdistavaksi ja vaikeaksi. Miten naapurit katsoivat säälien poikaa, joka ei "päässyt" ulos muiden lasten kanssa.

Se, miltä saatoimme näyttää muiden silmissä, tuli näkyviin myös elokuvassa - pystyin itsekin katsomaan hieman ulkopuolisena. Tosi outoa meininkiä! On varmaan toisaalta vaikeaa tajuta, miksi perhe toimii niin kuin se toimii ja toisaalta sitäkään, että niin usein kieltäydymme kutsuista juhliin ym. Jos esmes tavallinen ruokakauppa-asiointi on tuskallista, ehkä äänekkäät juhlat outojen ihmisten kanssa täysin vieraassa paikassa eivät innosta... (Kannattaisi mieluummin satsata pieniin ja rauhallisiin treffeihin tai tulla visiitille kotiin, jos haluaa tavata.) Nykyään kutsuja ei pahemmin tulekaan, mikä ei suuresti yllätä.

Sekin oli tuttua, että äidin luultiin vain kuvittelevan lapsen pulmat (sentään ammattilaiset eivät semmoista ajatelleet meidän tapauksessamme) tai että äiti oikeastaan jotenkin aiheutti kasvatuksellaan poikkeavan käytöksen. Jepjep. Joku ehdotti meillekin, että kovempi kuri ja raipan käyttö voisivat auttaa jne. Leffan vanhempien puheet siitä, ettei ole elämää, ettei ole enää ystäviä, ettei ole mitään omaa, että koko elämä menee autismiin tuntuivat tutuilta myös. Se vähän hävettikin, miten paljon kadehdin noilta vanhemmilta auttavaa ja ymmärtävää isoäitiä ja kyläilevää sisarusten perhettä, joiden kanssa ihan juhlittiinkin - ja sitä, että lapsen erityiskiinnostuksenkohde oli Thomas-veturi ja hän katseli Thomas-videoita mielellään (siis että hänellä oli olemassa kivaa, ei-tuhoisaa tekemistä) ja lähti muutenkin touhuamaan asioita eikä häipynyt heti, kun yritettiin pitää istuntoa. Sitä en kadehtinut, että vanhemmat kuvittelivat autistin olevan kykenemätön tuntemaan rakkautta tai että autisti ei tajuaisi äidin tai isän konseptia jne. Siis daa? Tai että lapsi ei tajua mitään, jos hän ei ole normaalissa katsekontaktissa tai muuten reagoi kuin NT.

Oli kiva kuulla oma mantrani elokuvassa asiantuntijan suusta. En muista sanoja, mutta ajatus oli se, että autisteille tyypilliset vahvat kiinnostuksenkohteet (t.s. jyrkät, jopa kaikennielevät obsessiot) ovat arvokkaita työkaluja, joiden avulla rakennetaan vaikka mitä kuntoutusta.

Tuntui aika oudolta, siis epäautistiselta, että lapsi lähti sellaiseen leikkiin mukaan, jossa joko mukana kulkeva Mikki-lelu tai myöhemmin Thomas-koira "puhui" läheisen äänellä. Koiralle lapsi sitten vastasi "Okay, Thomas" ja teki mitä koira äidin tai isän äänellä käski.

Joka tapauksessa sain vuotuisen (vai lieneeko niitä tiuhemmin) massiivisen itsesäälin ja ankeuden kohtauksen, joka onneksi ei tee tyhjäksi kaikkea sitä hyvää, mitä autismiin tutustuminen ja ennen muuta Esikoisen saaminen ja hänen kanssaan eläminen on tuonut elämääni. En näe, että Esikoinen olisi kaiken kurjuuden lähde tai välttämättä autismikaan. Pahinta oli se, että koin niin usein olevani täysin yksin kaikkien ylivoimaisten vaikeuksien keskellä. En halua syyllistää kavereita tai sukulaisia, koska en osannut juuri pyytää apua tai puhua asioista. SP kyllä teki osaansa, mutta hän myös velloi massiivisessa kriisissä ensimmäiset vuodet. Kriisin jälkeen olimme kaksin ja yksin, koska olimme henkisesti toisistamme etäällä. Avun hankkiminen kunnalta ja KELAlta antoi jotain ja otti paljon, koska hakeminen itsessään oli hyvin raskasta. Onneksi onnistuimme miehen kanssa lähentymään toisiamme ja siitä lähentymisestä ajastaan seurasi myös toinen lapsi.

Tosikoinen oli meillä hiukan samanlainen juttu kuin elokuvan koira. Vauva oli Esikoiselle sellainen pienempi ja heikompi olento, jota hän suojeli ja josta hän piti huolta ja jolle hän kävi näyttämässä aarteitaan. Pikkusiskon kasvaessa hän havaitsi, että moni taito tässä perheessä ei kuulu vain vanhemmille, vaan myös pikkuiset voivat niitä oppia. Ja hän alkoi opetella niitä siskonsa sparraamana. Edelleen hän on monessa asiassa taitavampi, vaikka kommunikaation vahvuus tekee eroa toiseen suuntaan kaameaa vauhtia. Siskon siivellä poika kuitenkin saa kuulla kaikenlaisia kysymyksiä ja vastauksia, katsoa telkkarista juttuja ja muutenkin laajentaa maailmaa, kun Tosikoinen on niin aktiivinen. Kivointa E:n mielestä on, kun lapset saavat tehdä yhdessä asioita, kuten uida ja luistella. Myös T. pitää huolta, että E. saa aina saman minkä hänkin ja pääsee mukaan kaikkeen kivaan, kuten piparkakunleivontaan. He myös ottavat yhteen, mikä lie hyväksyttävä sosiaalisen harjoituksen nimissä (huoh).

SP vaikutti aika mietteliäältä koira-ajatuksen suhteen. Pystymme näkemään koiran potentiaalin, joka Esikoisen suhteen on iso. En usko, että koirankoulutus on vaikeampaa kuin autismikuntoutus, joten hyvien ihmisten ja oppaiden avulla voimme sitä oppia, kun motivaatio on kohdallaan ja aikatauluun järjestetty tilaa. Mutta aikamoinen aivopesu pitää suorittaa ennen kuin meistä saa koiraihmisiä, joten ihan lähipäivinä meillä ei nähdä karvakuonoja. Mut jonkinlainen ajatuksen itu on asettunut kotiimme, mikä on jo aika iso ihme.

En jaksa ruopata tätä kirjoitusta, vaan painan julkaisunappulaa ny.

After Thomas - autismiaiheinen elokuva

2010-01-02T22:31:00.004+02:00

Sain kamulta vinkin, että huomenna sunnuntaina aamupäivällä tulee telkkarista autismiaiheinen elokuva After Thomas eli, kuten YLE sanoo:

3.1. klo 10.25. Nelijalkainen ystäväni (After Thomas/Englanti 2006, 94') Koskettava, tosipohjainen draama avioparista, joka yrittää tulla toimeen poikansa autistisuuden kanssa ja saa yllättävää apua perheeseen hankitulta koiralta. O: Simon Shore.

Tämä nyt etenkin kiinnostaa, kun Esikoinen sanoi yllättäen joo, kun ihan hupsuuttani kysäisin, haluaisiko hän oikean koiran. (Poika istui sohvalla pikkusiskonsa valtavan leikkikoiran kanssa.) Tuo "koskettava" on toki aina huolestuttava epiteetti, mutta toisaalta IMDB:ssä useampi katsoja kehuskeli elokuvaa, mukana myös autisteja läheisesti tuntevia ihmisiä.

Papu- eikun liha- eikun papupullia

2010-01-02T18:51:00.004+02:00

Mainiota vuotta 2010 jokahittelle! SP:n kanssa teimme yhteisen uv-lupauksen: halailemme toisiamme entistä enemmän tänä vuonna. Toistaiseksi olemme muistaneet hyvin halailut, saa nähdä, miten sitten kun palaamme kiireiseen arkeen. Oma lupaukseni on sama kuin viime vuonna, en ryhdy tänäkään vuonna laihduttamaan. Yritin pitää vähän aikaa Kiloklubin päiväkirjaa (Klupi on tosi hyvä ja ilmainen!), mutta jo vähän ajan kuluttua huomasin alkavani obsessoida ruoasta. En halua ajatella ruokaa koko ajan! Sen sijaan syön hyvää ja maukasta safkaa ja nautin elämästä, eikö vaan.

Esikoinen kun kieltäytyi syömästä luomukankkua ym. lihaa joulupöydässä, sain kimmokkeen palata vanhoihin vegekujeisiini ja olenkin selaillut runsaita reseptiarkistojani palauttaakseni mieleen, mitä kaikkea herkkua olenkaan tavannut valmistaa. Nyt kun Tosikoisen allergiat sallivat pähkinöiden, papujen ym. käytön, voinkin villiintyä vaikka kuinka!

Melkein 20 vuotta sitten vietin vuoden au pairina Englannissa. Olin siihen aikaan vegetaari, eli nautin kasvikunnan tuotteita, maitotuotteita ja siipikarjan munasoluja. Ystäväni Hervé lahjoitti minulle kaupasta bongaamansa australialaisen, kiiltävän ja tuhdin Almost*) Vegetarian -lehden, jossa oli siihen aikaan hyvinkin huimalta näyttäviä ohjeita. Nykyään kaiken maaliman kumarat ja okrat ovat tulleet suomalaiselle tutummaksi, mutta noihin aikoihin moni noista ohjeista oli varsin eksoottinen. Lehti laajensi mukavasti vegetajuntaani.

90-luvun puoliväliin mennessä olin aika monesti tehnyt ohjekokoelman aduki-hasselpähkinäpyöryköitä bileisiin ja aina ihmiset luulivat niitä lihapulliksi, jotkut jopa maistettuaan. Kuitenkaan nämä pyörykät eivät maistu lainkaan lihalta! Eivätkö lihapullat siis yleensä maistu lihalta vai eivätkö ihmiset kunnolla maista ruokaa sen jälkeen, kun ovat päättäneet, miltä sen tulee maistua? Omat lihapulleroiseni maistuvat kyllä hyvinkin lihalta ja siksi ihmettelin, että papuja ennakkoluulosyistä inhoava Tosikoinen väitti pyöryköitä sitkeästi lihapulliksi. Samapa tuo, miksi nimittää, kunhan syö ja nauttii.

Aduki-hasselpähkinäpyörykät

Etukäteen:
200 g adukipapuja (nämä ovat kidneypapujen pikkusiskoja, joten kidneytkin käyvät)
vettä
Puhdista pavut ja liota adukipavut yön yli (8 tuntia). Vaihda vesi ja keitä kypsäksi puolisen tuntia. (Papupussissa on yleensä keitto-ohje.) Kantsii keittää iso määrä kerralla ja pakastaa ylimääräiset.

Ruokailupäivänä:
Muussaa pavut ja lisää
1 raastettu sipuli
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1 rkl tuoretta timjamia (käytin vajaan tl kuivattua)
1 kasvisliemikuutio murskattuna
1 muna, josta rakenne rikottu

Sekoita tai surista tehosekoittimella kunnes seos on hienoa ja tasaista (itse laitoin ainekset karkeasti pilkottuina monitoimikoneeseen ja säästyin sipulin raastamiselta) ja vaivaa sekaan
1,25 dl hasselpähkinäjauhoa (käytin jauhettua mantelia, kun sitä oli kaapissa)
n. 1,5 dl korppujauhoja (tai kunnes taikina on sopivan kiinteää)

Pyöryköitä on todella mukavaa pyöritellä. Olen ohjeen mukaan ottanut kahden tasaisen teelusikallisen verran taikinaa ja pyörittänyt, jolloin palloja tulee aika runsaasti. Ohje käskee uppopaistamaan pyörykät ja niin niistä tulee oikein maukkaita ("Suoraan reiteen!!!" sanoi yksi miekkonen kuultuaan uppopaistosta.) Tällä kertaa kuitenkin vaan paistelin pannulla ja pidin uunissa lämpimässä, kunnes lisukkeet olivat valmiit. Hyvin maittoi perheelle, mutta omaan makuuni olivat hivenen kuivia. Syynä ehkä se, että käytin tällä kertaa purkkipapuja ja niiden määrän arviointi oli hankalaa. Taisin myös lisätä turhan paljon korppiksia. Oikeastaan tekisin pyörylät mieluiten ilman korppujauhoja, mutta näinköhän pelkällä pähkinäjauholla onnaisi. Tai ehkä quinoa- tai kookosjauholla?

Jälkkäriksi nautin itsetehtyä chaita, jonka valmistin melkein Alannan ohjeella (eroavaisuudet: en tietenkään liota teetä 15 minuuttia vaan korkeintaan 5, mut laitoin kolmen asemesta viisi pussia, en rohjennut käyttää mustapippuria, vaan maustepippuria, mutta ens kerralla koklaan mustaa ynnä vielä semmoinen, ettei ollut tähtianista, vaan anista ilman tähteä joten käytin sitä sekä tietysti se, että maito oli Ahlmanin lehmän täyttä kamaa) ja se oli hiton hyvää!

*) Almost nimessä tarkoittaa, että joissakin ohjeissa oli vinkkejä lihalisukkeille. Ne oli sijoitettu niin, että herkänkin vegetaarin oli helppo ohittaa ne.

Kylässä luutailemassa

2009-12-30T23:59:00.006+02:00

Kävimme tänään viehkolla blondilla kylässä ja taas muistui mieleen, miten helppoa ja kivaa kyläily lopulta on. Meinaamisen aikominen on siinä vaikeinta. Jos vaan sopii ajankohdan ja hengailee pari tuntia jonkun kotona, meillä tai muualla, ei pitäis olla kamalan vaikeaa? Me emme siivoa eikä meidän takiamme tarvitse siivota. Tarjoamukset voimme tuoda mukanamme tai meille voi tuoda jotain purtavaa jos haluaa, mutta pakko ei ole, kun talossa on aina jotain murua, kahvia, teetä ynnä muuta. Juttelu ja kontakti siinä kyläilyssä kuitenkin on tärkeintä.

Jotenkin kyläily on olevinaan vaikeaa eikä se taida olla nykypäivänä vaikeaa vain meille. Yleensä olen haluton tekemään vuodenvaihteessa lupauksia, mutta tällä kertaa haluan tehdä yhden. Lupaan yrittää harrastaa kyläilytoimintaa enemmän kavereiden kanssa. Matalalla kynnyksellä visiteeraamista ilman siivous- tai tarjoomuspaineita. Miltä kuulostaa? Kuka lähtee mukaan?

Lattapäät lainehilla

2009-12-29T16:05:00.006+02:00

Tulin oikein töihin töihin tänään, kun taas SP kuskasi lapsia luistelemaan ja kaipasin työfiiliksen tehostusta työmaalla. Suttasin lumen läpi fillarilla ja huomasin huonon elämän jättäneen jälkensä. Onhan toki ylämäki tänne pitkä ja raskas ja lumessa sotkeminen ei ole niin helppoa kuin kuivalla asfaltilla, mutta silti kipu, särky ja hengästys tuntuivat pieneltä liioittelulta. Tästä on suunta ylöspäin, jeejee. Aika nopsaan yleensä pyöräilyn ilo paranee (eli ilmeisesti pyöräkunto kohenee), kun vaan suttaapi menemään sillä velosipeedillänsä ja kestää hetken aikaa epämukavuutta.

Toden sanoakseni en ole töissä hirveän aikaansaapa, mutta sentään paikalla, toisin kuin valtaosa porukasta. Käytävällä oli toinen muurahainen lisäkseni. (Töissä on käytävä, tuumasi tähän veljus.) Muutamaa kirjaa tuossa nyhjäsin ja yritin kirjoittaa (Vöödillä), mutta kone jumitti hirveästi. Kirjoitin sitten käsin jotain muistiinpanontynkää, se oli nopeampaa. Ja huomasin, että lukulistallani olevat kirjat sijaitsevat pääosin kotona. Ou vell. Aamurupeama sitten niiden parissa aamukahvin äärellä ja töihin-töihin jälleen, kun on päivä valjennut, etten muutu vampyyriksi tai muuksi pimeän olioksi.

Tsekkasin myös Kahvakuula.fi-sivut, jotka sisältävät ilmaista ja pätevän tuntuista tietoa kasapäin. Sainhan 8 kg kuulan joululahjaksi. Nyt jo mietin, että onkohan se liian kevyt, mutta ehkä on hyvä treenata perusliikkeet kunnolla pallosella, jolla ei riko itseään. Kahvakuula on mahdottoman söpö ja hevi vehjes.

Miten niin tylsä bloggaus? Tämä on vain päiväkirjahtelua, ei kannata kiinnittää mitään huomiota. Bloggauksen käynnistyessä minulla oli jokin ajatus, mutta valitettavasti se lähti pois, kun huomasi, että tuo tyyppi aikoo pyydystää ja kahlita sanoihin. Enpä ihmettele ajatuksen toimia suuresti, kun sanat ovat niin kömpelöitä sorean aistilliseen, rönsyilevään ja sävykkääseen ajatukseen verrattuna. Kerta kaikkiaan.

PS. Postauksen kertakaikkiseksi loppulatistukseksi kerrottakoon, että kävin tsekkaamassa vahingot vaa'alla ja totesin ne pienemmiksi kuin pelkäsin.

Maanantai

2009-12-28T11:55:00.004+02:00

Minulla on työpäivä, joka käynnistyy melko hissuksiin. Mietin vain painoasioita ja nolostelen, miten kärkevästi olen ottanut kantaa Painonvartijoihin. Olen kai luisunut jonkinlaiseen rasvafanatismiin ja haluan kertaheitolla lopettaa kaikki huippuvähärasvaiset dieetit, etenkin naisilta. Monipuolinen rasvankäyttö pitää terveenä ja helpottaa painonhallintaa. Rasvaahan ei tarvitse kaataa pullosta tai laappia purkista, vaan ruokavalioon voi sisällyttää rasvaista kalaa, siemeniä, pähkinöitä, avokadoa, kookosta, kermaa ynnä muuta hyvää. Samalla saa proteiinia ja hivenaineita.

Itse edelleen epäilen vahvasti, että vähärasvainen (2 tl öljyä päivässä), tiukasti noudatettu PV-dieetti oli se lopullinen niitti kilpirauhaselleni. Asiaan vaikutti epäilemättä myös pitkäkestoinen, erittäin voimakas stressi, ajoittainen tupakointi ja alkoholinkäyttö ym. rasitteet, mutta sitten tähän sotkuun vielä lisätään karmea rasvadeprivaatio. Huh huh. Painoa kyllä lähti parikymmentä kiloa runsaan puolen vuoden aikana ja se pysyi poissa pari vuotta. Etenkin loppuvaiheessa oli selvää, että kilpirauhanen ennen lopullista pamahdustaan kiihdytti tuotantoaan, jolloin koko elämä meni nopeutettua vauhtia eikä juuri uni maittanut ja paino sen kuin putosi entisestään. Tämä on normaalia kilpirauhasen autoimmuunisairaudessa, loppuvaiheessa rauhanen monesti yltyy riehumaan ja sitten kosahtaa.

Minä siis osaan laihduttaa ja osaan pitää painon poissa laihdutusruokavaliolla, mutta osaanko syödä terveellisesti ja pysyä terveellisessä painossa? Periaatteessa juu, käytäntö horjuu. Paino on kyllä pysynyt samoissa, 80 kilon kieppeissä, yleensä vähän sen alapuolella jo pitkään, Armourin alusta lähtien. Mutta kaamoksen tullen, juuri kun olisi erityisen tärkeää syödä ja liikkua hyvin, että jaksaisi edes jotain, ruokavalio alkaa valua liiallisiin hiilareihin, yksipuolisiin rasvoihin (leipä+juusto) ja viininkittaukseen enkä saa itseäni liikahtamaan paljon mihinkään. Nyt jouluna tein vieläpä suklaansyönnin henkilökohtaisen ennätyksen! Minä, joka yleensä otan yhden tai kaksi palaa ja pidän sitä erittäin riittävänä kerta-annoksena. Minä, jonka suklaat saattavat kuivahtaa kaapissa. Outoa on. Ihmekö, että väsymys sen kuin pahenee.

Pakko on nyt todeta, että ihan itse ne sapuskat ja juomat suustani sisään laittelen ja ihan itse myös jätän liikkumatta, kaamos taikka ei. Ja ihan itse voin myös toimia toisin, kun vain teen hyviä valintoja tunnista toiseen, päivästä toiseen.

En ala lupailla tai uhota mitään elämäntapamuutoksia, mutta paluu ihanaan arkeen mustikoineen, siemenineen, kalaöljyineen ja omena-kaurapuuroineen on tekeillä. Lisäksi suunnittelen täyttä päätä kasvisaterioiden lukumäärän lisäämistä viikottain. Sille antoi lisäkimmoketta Esikoisen täydellinen kieltäytyminen kinkusta ja muusta kokolihasta joulupöydissä. Pavut, linssit, pähkinät ym. ovat hyviä vehkeitä ja kun emme vegaaniksi ole äitymässä, myös kalasta, munasta ja raejuustosta irtoaa mukavasti prodea. Luomulihaa otamma silloin tällöin. Ja kaikkien ärsyyntyvien tahojen ärsytykseksi tipaton tammikuu käynnistyy jälleen, muahahhahhhahhahhaa.

En jäänyt aamulla auton alle

2009-12-22T12:46:00.003+02:00

Huristelin tänään bussilla töihin. Tieni pysäkille kulkee ison ja vilkkaan tien yli ja vihreät valot pitää tilata nappia painamalla. Pidin pientä hoppua, mutta maltoin odottaa vihreitä ja harpoin vauhdilla suojatien yli. Taas kerran ihmettelin, miten lujaa jotkut ajavat punaisiin valoihin, vaikkei ketään aja perässä, mutta tämä joku olikin erilainen! Tämä joku ajoi lujaa suoraan punaisia päin - kohdasta, jossa olin vain henkäisy sitten ollut minä. Onneksi olin suojatien ainoa kulkija!

Bussissa ajatukset alkoivat juosta ja mielikuvitus maalailla mieleen kaikenlaisia verisiä näkymiä. Entä jos olisi käynyt samoin, kun kuljen lasten kanssa? Ihminen menee rikki helposti ja yhtäkkiä, jos on väärässä paikassa väärään aikaan. Korjaaminen on hidasta ja vaikeaa, jos edes mahdollista.

Vähän matkan päässä tien sivuun oli pysähtynyt auto hätävilkut päällä. Se näytti samalta autolta, joka hurautti punaisia päin. Kuskilla sairauskohtaus? Kun kuka tahansa ihminen voi mennä tuosta vain rikki milloin tahansa.

Läheltä piti -tapaukset otan hyödyksi sekä ylösrakennukseksi kliseisellä, mutta tärkeällä ja toimivalla tavalla: teen hyviä ja tärkeitä asioita, kuten esmes tykkään lähimmistä ja vähän etäisemmästäkin sekä itsestäni niin kauan kun ollaan vielä tarpeeksi ehjiä ja henki pihisee.

***
HAIRCUT-osasto:

Tänään olen jo käynyt mahdottoman kivalla kampaajalla, syönyt seurallista lounasta ja inspiroitunut sen ansiosta ja iltapäivällä moikkaan parit veljet eli kohdannut muitakin ihmisiä kuin kotonani asuvia! Hyvä hyvä.

Kampaaja ehdotti, että jos Tosikoista hermostuttaa kampaajalla käynti, voisimme käydä varaamassa ajan etukäteen kampaamolla, jolloin T. voisi juoda mehun ja totutella atmosfääriin. Seuraavalla kerralla olisi sitten hyvä mieli tulla. Onko tässä ajatuksessa jotain tuttua? Ettei vaan autismikuntoutuksessa olisi samanmoista meininkiä? Vähänkö huippu tyyppi! Olen tyytyväinen kampaukseenkin, joka on samanlainen kuin edellinen ja luultavasti pysyy samanlaisena, mikäli en tapani mukaan kyllästy yhtäkkiä ja tee jotain äkkinäistä. Oma värikin pysyy näillä ehdoilla, sillä se on aika nasta tavata pitkästä aikaa.

Lounastaa, halaa ja juttelee ihmisten kanssa

2009-12-21T13:34:00.004+02:00

Moni asia sujuu suunnitelmieni muk. Esikoinen sai puheterapeutin, itse pääsin halajamaani tutkijakouluun, SP:llä tuntuu menevän ihan mukavasti ja Tosikoiselta lähti hammas (kyllä, se oli merkkitapaus). Sain myös hajonneesta läppäristä vakuutuksesta täyden korvauksen (miinus omavastuu), kun sen emolevy oli mennyt mäsäksi eikä sitä voinut vaihtaa. Inhottaa tosin, ettei voi korjata. Kalliista vempeleistä tulee hetkessä arvotonta romua.

Jokatap monta kivaa asiaa on tapahtunut, kuten lauantainen irkkikanavan pikkujoulu. Harva meistä enää kovin aktiivisesti irkkaa, jos lainkaan, mutta mitä pienistä. Ihmisten tapaaminen nokakkain on niin mainiota, että kannattaa ottaa hupaisat tekosyytkin käyttöön. Illasta jäi mieleen pyörimään impressioita ja tarinoita, kuten kertomus hammaskeijusta, joka korvasi lapsen haljenneen maitohampaan kahdella 50-senttisellä.

Sunnuntaina kävimme muorilla kylässä. Kerrankin Esikoinen otti muuten vaan iisisti ja Tosikoinen piirteli ison kasan kuvia, joten sain äidin kanssa oikein kunnolla jutella. Oli onnellinen olo sieltä lähtiessä, kun syntyi niin hyvä kontakti ja päässä huristeli tarinoita eri vuosikymmeniltä. Osaan mm. olla erityisen kiitollinen sodattomuudesta, kun ajattelen nuorta koulutyttöä, joka oli yksin kotona, kun pommitus alkoi. Tyttö lähti heti kohti pommisuojaa, kuten oli harjoiteltu, mutta ensin piti selvittää reitti pihaportista, joka oli lukossa ja kun vihdoin pääsi suojan ovelle, sekin oli lukossa. Samaan aikaan pommitus oli päällä! Aika sotalapsena Ruotsissa oli unelmaista tähän painajaiseen verrattuna (niin, kaikkien sotalapsiaikojen muistot eivät ole ikäviä).

J-asioita olen tehnyt sen verran, että lapsille on jotain lahjantynkää ja Tjockmannilta tilasin pienen luomukankun ja kaloja. Laatikkoaihioita on porkkanalle ja lantulle ja piparkakkutaikina tehtynä sekä puoliksi paistettuna. Leivonnassa pysyy hauskuus, kun ei ala tehtailla isoa taikinaa kerralla. Aion vielä hommata juustoa ja hedelmiä sekä muutaman lahjan omalle porukalle. Lisäksi pitää hankkia 11-vuotiaalle (vammattomalle) tytölle sekä joulu- että synttärilahja. Ideoita otetaan kiitollisena vastaan. Kortteja lähti nolla, mikä tuntuu tylsältä, mutta täytyy pitää vaatimustaso matalalla, kun kuntoa ei riitä kovin kummoisiin juttuihin. Kunnon puutetta on vaikeaa uskoa, kun elämäntilanne on nyt ihan suotuisa. Kai se pitää vain hyväksyä ja muistaa, että ensi vuonnakin on joulu.

Kankun tilaamisen ajankohta oli sattumoisin erittäin onnistunut - juuri sikaskandaalia edeltävä päivä. Epäilen, että luomuversion menekki on ollut tänä jouluna tavallista kovempaa. Toivottavasti trendi jatkuu! Ei ole tervettä tehdä eläimistä (tai ihmisistä, sen puoleen) massatuotantolaitokseen vähäarvoisia koneiston osia.

Kuten epäilinkin, ihmisten tapaaminen tekee hyvää. Kannatti tulla työmaalle töihin, sillä tällä hetkellä saldona on viihtyisä lounas yhden työkamun seurassa, ihastuttava jouluhalaus toiselta sekä hekotuttava jutteluhetki kolmannen kanssa.

Hyvää mieltä on läikkyäkseen ylikin, joten haluan toivottaa hyviä kohtaamisia teille kaikille, jotka satutte lukemaan tätä!

Jos joku on nähnyt edellisessä postauksessa esiintynyttä ahdistusta, kertokaa sille kohteliaat terveiset ja lähettäkää Antarktiksen kiertomatkalle.

Epäreilua

2009-12-18T15:56:00.003+02:00

Johan otti ohraleipä. Tänään iski suoraan vyön alle iso ja vahva ahdistus. Mitä pittua? Yritän miettiä syytä ja sitten mietin, onko syyn löytämisestä hyötyä ja onhan siitä joskus, jos syyn voi korjata vaikkapa Thyroid-nappien lisäämisellä. Luin jostakin, että pimeään aikaan kilpparilääkkeen annostusta olisi syytä hiukan nostaa. Mutta ei kai tämän kokoluokan olo sillä selity? Jouluko taas on kaiken takana? Ei kai nyt enää? (Tätähän kysyn joka vuosi, rutiinit ovat niin rauhoittavia. Heh heh.)

Ihmisten kanssa ollessa olo on ihmeen ok kuitenkin. Huomasin sen, kun kokoonnuimme tänään hankkeen porukalla palaveroimaan. Joten pitänee olla ihmisten kanssa.

Lääkärinhoitaja tietenkin

2009-12-15T12:35:00.006+02:00

Eilen oli hyvä päivä. Kuuntelin musiikkia, luin työkirjoja, ajattelin ja tajusin, näytti valoisalta. Tänään pilasin oloni menemällä laitoksen kokoukseen. Kaikenlaista järkevää ja hyvää, mielenkiintoista ja jännittävää täällä tapahtuu ja tehdään, mutta loputon niukkuuden jakaminen ja monenlainen negatiivisuus yliopistomaailmassa tuntuu jokseenkin masentavalta. Se on aika tavallista työelämää: resurssien rajallisuus ja loan sataminen niskaan sieltä sun täältä.

En koe edelleenkään olevani sisällä yliopistossa, vaikka olenkin parin vuoden tutkijapestin puolivälissä. Pidän täällä monista ihmisistä ja nautin keskusteluista. Kovin ryhmätunne taisi kuitenkin olla joko postinkantajana Koikkarissa tai amiksessa toisena vuonna, vaikka silloinkin oli selvää, etten olisi porukassa pitkää aikaa. Yhdistyksessäkin olen aina ollut jotenkin ulkopuolinen ja irrallinen, etenkin nyt, kun syksyn kokoukset olivat minulle mahdottomaan aikaan.

15-vuotiaana sain eräästä kaveripiiristä potkut ja sepitin päiväkirjaan juttuja, joissa killuin omalla pienellä asteroidillani tms. taivaankappaleella. Se pyöri oman napansa ympäri, mikä oli pientä liioittelua, mutta kun minua hävetti (nuoruuteen vääjäämättä kuuluva) itsekeskeisyyteni. Muut ihmiset olivat tyhjyyden päässä Telluksella ja hämmästelin päiväkirjassani (muistaakseni Twainin Matkakirjeita maasta -sitaattina) telluslaisten outoa elämää, jota jollain ilveellä tarkastelin sieltä kikkareeltani. (Päiväkirjassa näkyy Twainin ohella mm. Saint-Exupéryn Pikku prinssi ja J. Leskisen & Coitus Intin Odysseus. Olikohan silloin mitään omaperäistä olemassakaan? Onko nyt? Oi voi voi voi.)

Suurimmalla osalla on varmasti perustavanlaatuisen yksinäisyyden, vierauden ja etäisyyden tunteita jossain elämänsä vaiheissa, yksillä oikein runsaasti ja toisilla pieninä häivähdyksinä. Ei kai ole harvinaista tuntea joskus ihmisjoukossa yksinäisyyttä tai satunnaista vierautta koko ihmiskunnasta. Mutta moni myös näyttää juurtuvan työ- ja muihin yhteisöihin kuin siemen rehevään multaan. He ovat orgaanisia osia porukassa, tärkeitä ja itsestäänselviä jäseniä. Ainakin ulospäin näyttää siltä. Ehkä minäkin olen jonkun silmissä jossain kontekstissa näyttänyt semmoiselta? Ainakin olen kuullut sisäpiiriin kuulumisesta monissa elämänvaiheissa väitteitä ja ne ovat aina tuntuneet todella oudoilta.

Mutta asiaan. Mitähän helkkaria minusta oikein tulee isona? Olen nyt 42 ja ihan pihalla. Nyt teen tätä työtä, se on selvä, mutta olisi mukavaa nähdä tulevaisuudessa edes jotain hahmoja eikä pelkkää sankkaa usvaa.

Koreografia konttorituolille ja istumatyöläiselle

2009-12-14T15:23:00.003+02:00

Tänään olen pääasiassa kuunnellut Bachia. Perjantainen Jouluoratorion ja sen jälkeen ties minkä musan kuuntelu herätti halun tarjota musiikkihermolle ärsykettä. En ymmärrä, miten vähän kuuntelen nykyään musiikkia, vaikka suurin piirtein elin musiikilla aikana ennen lapsia. Musiikki ei ole tiettyyn ryhmään tai viitekehykseen kuulumista, se ei yleensä ole johonkin ihmiseen tai ajankohtaan liittyvien muistojen herättelyä, se on vain musiikkia. Ääniä peräkkäin ja päällekkäin, limittäin ja lomittain niin, että kokonaisuus tuntuu joltain kuulijan sisuksissa.

Olen kuullut Bachin tuplaviulukonserttoa (BWV 1043) joskus lapsenakin. Se käy vahvasti sydämeen ja paikoin tunnen lentäväni. Tällainen musiikki kantaa minua, vähän kuin jossain Chagallin maalauksessa, jossa ihminen lentää toisen sylissä. Reagoin aika fyysisesti ja tunteella moneen musiikkiin. Siksi on usein vaikeaa valita kuunneltavaa. Pitäisi vaan rennosti ottaa jotain ja kevyesti vaihtaa, jos vaikka niska- ja selkälihakset alkavat antaa merkkejä jumittumisesta koviksi juntturamöykyiksi.

Musiikin mukana tekee mieli tanssiakin, mutta työpaikalla se ei liene siivoa käytöstä. Tänään menen katsomaan tyttären tanssikoulun esitystä. Siellä luultavasti taas nähdään, miten tanssi ja musiikki ovat saman asian eri puolia.

Lina, Sally ja mä

2009-12-13T09:21:00.003+02:00

Olen lukenut Diana Wynne Jonesin kirjaa The Time of the Ghost, mutta pala nousee kurkkuun. Siinä on neljä sisarusta, joiden vanhemmat ovat tunnollisia ammattikasvattajia (poikakoulun terkka ja ope), mutta laiminlyövät omia lapsiaan. Omat vanhempani olisivat kyllä huomanneet, jos joku meistä olisi ollut useamman päivän kateissa, mutta silti moni asia tulee vähän turhan lähelle. Tarinan näkökulma on jonkinlaisen kummituksen, mutta en kerro enempää, etten spoilaa.

Teininä minusta tuntui, että homma on hanskassa ja kaikki menee suunnitelmieni muk. Nyt täti-iässä olen kuitenkin sitä mieltä, että sukupuolielämä ja seurustelu kannattaisi aloittaa oman itsen tuntemisesta, aineaddiktiot mieluummin vaikka kahvista kuin tupakasta ja alkoholista...

Onneksi minun ei tarvinnut juoda viinaa tai yrittää hengata coolien tyyppien kanssa saadakseni asemaa, niin kuin Linan yökirjassa. Tiedä sitten, olisiko parempi haluta tupakkaa ja alkoholia vain seuran vuoksi eikä siksi, että ne maittavat hermostolle... Molemmat olivat minusta erittäin miellyttäviä aineita vaikutukseltaan. Huoh.

Linan tapaan koin välttämättömäksi valehdella melko paljon, lähinnä vanhemmille. Kontakti ja luottamus minun puoleltani hupenivat ala-asteiässä, viimeiset rippuset siinä vaiheessa kun minut jätettiin (käytännössä) yksin pariksi viikoksi kuudesluokkalaisena äitin, isän ja pikkusysterin matkatessa Norjassa. Tunsin olevani yksin pulmieni kanssa tai oikeastaan kielsin kaikki pulmat, mitä nyt oli jatkuvaa päänsärkyä ja unettomuutta. En voinut kuvitella, että heitä kiinnostaisi tai että he ymmärtäisivät mitään todellisista asioistani. Lisäksi jouduin monesti toteamaan, että valehteluni oli heistä uskottavampaa kuin totuus. He eivät siis tunteneet minua kovin hyvin, koska uskoivat mieluummin virheellisiä ennakko-oletuksiaan kuin sitä, mitä minä sanoin.

Lina lopettaa valehtelun ja asioiden tekemisen muiden mieliksi. Se tuntuu kerrassaan muhkealta! Eläydyin aika tavalla moniin mieliksitekemisjuttuihin, voihan puistatus sentään. Itse jouduin opettelemaan nollasta semmoisen asian, että vain muiden ihmisten toiveet ja tarpeet eivät ole tärkeitä, minunkin ovat. Ja vaikka hetkellisesti tuntuu ehkä helpommalta olla toisen mieliksi ja pitää mölyt mahassa, se kostautuu ajan mittaan ja valheellisuus kasvaa, valtaa alaa. Lopulta tuntuu, että pitää erkaantua koko ihmisestä, jos mielii päästä jättimäiseksi kasvaneesta valheesta eroon! Voimaannuttavaa lukemista joka tapauksessa. Nuorten hyllystä sekä DWJ että Emma Hambergin Lina.

PS. Perjantai-ilta oli loisto! Hyvää ruokaa, hyvää juomaa ja ennen muuta mainioita ihmisiä yhdessä rauhaisassa tilassa on yhtälö, jota on vaikeaa saada menemään pieleen. Kun ei tuota valehtelua tai teeskentelyäkään ole enää tarvis harrastaa.

Saamaton viikko

2009-12-11T13:15:00.005+02:00

Kyllä on ihminen tahmassa, voi hyvä aikanen sentään! En melkein irtoaisi kotisohvasta ollenkaan, paitsi vasaran ja taltan avulla. Olen kirjoittanut koko viikon mittaan kolme sivua raakatekstiä ja lukenut kolmea kirjaa (en toki kokonaan) ja pyörittänyt jotain pienenpuoleisia perusjärkkäilyjuttuja, siinä se. Ei herätä ylpeyttä tämmöinen työnteeskentely. Sen sijaan koko ajan on harmaa, vanunut ja läyhä olo.

Ei kun ei koko ajan! Nimittäin semmoinen kipinä yhtäkkiä syttyi, että julistin itseni parantuneeksi pitkästä ja sitkeästä flunssastelusta (ja omituisesta kurkkukipuviruksesta) ja ryhdyin pyöräilemään. Fillaroottin päivän mittaan yhteensä tunnin, aah! Seuraavana päivänä siirryin kovempaan kamaan ja tein lihaskuntojumpan. Sitten kävelin pitkästi ja reippaasti ja seuraavana pänä jälleen vähän lihaskuntoilin. Tänään alkaa tuntua jo melkeinpä ihmismäiseltä ja tahma on huvennut 75 prossaan maanantaista. Tahman tilalle on tullut viivästynyttä lihaskipua. Ehkä minusta vielä työläinen saadaan. Ainakin kovasti haluaisin saada artikkeleitani eteenpäin. Kova onni tosin iski enkä päässyt tutkimusmatkalle Turkuun, jossa olisin saanut havainnoida tositilanteita ja haastatella informanttia. Informantti kun otti ja sairastui. Tauti kekkeles. Ensi vuonna sitten.

Onneksi tänään virkistytään, kun tänne tulee vierailija eteläisestä hiilisatamasta (kuten Helsinkiä täällä kutsutaan) ja ajattelin oikein mennä semmoisella harvinaisemmalla bussilla hänen seurassaan kyläilypaikkaan. Tarkoitus on syödä ja siemailla pienellä porukalla, mikä on tietysti juurikin terveellistä toimintaa kaamosaikaan.

***
Oikeutta eläimille -järjestön kuvien ja videoiden takia sika-asioista on kohuttu nyt paljon, mikä on mielestäni hyvä. Vaikuttaa siltä, että S-ryhmä ja Kesko hallinnoivat täällä Suomessa melkein kaikkea tuotantoa ja pallo on paljolti niillä. Jos tuottaja saa siasta vain pieniä pennyköitä, millä fyffellä elikoille järkätään kunnon olot? Kuluttajan pitää alkaa pulittaa enemmän lihasta, sillä samaan yhtälöön ei mahdu lihan halpuus ja eettisyys, jos kaupasta halutaan köntsiä ostella. (Puolikkaan sian ostaminen luomutilalta ei kuulemma tule kovin kalliiksi, jos vain pakastin vetää.) Touhiksella on tästä aiheesta hyvä puheenvuoro. Minä en ole kovin kaksinen lihansyöjä enkä kaipaa possua pöytääni lainkaan, joten minun on helppo kieltäytyä lihansyönnistä vaikka kokonaan. Mutta kaikki eivät ole niin kuin mä eikä lihan täyskiellosta ole realistista lähteä.

***
Samaan aikaan, kun ihmiset järkyttyvät sikojen olojen takia, koulussa kiusataan tarhattuja ihmisiä törkeästi. Kiusatun pahoinpitely saa oikein katsomon, kun koululaiset kutsuvat lisää väkeä paikalle puhelimillaan. Samalla laitteella voisi tilata myös äidin, poliisin, reksin tai edes jonkun täysipäisen aikuisen paikalle, mutta sittenhän gladiaattorinäytös loppuisi kesken. On tuomittavaa kiusata ja pahoinpidellä, mutta paljon järkyttyneempi olen niistä kymmenistä sivustakatsojista, etenkin opettajista ja oppilaista, jotka eivät välitä, eivät puutu ja puolusta, eivät kokoa joukkovoimaa ja pane niitä satunnaisia ääliöitä kuriin.

Sellainen tuli mieleen, että eikö nuoria yhtään innostaisi nuortensuojelu. He voisivat ottaa valokuvia ja videota pahoinpitelytilanteista ja passiivisina seisovista katsojajoukoista, viedä ne julkisuuteen. Ehkä sitten aikuisia alkaisi kiinnostaa oikein tunteella eikä vain laskimella?